Olen nyt noin nelisen viikkoa katsonut enemmän syömisteni perään, ja näistä viikoista paino on jumittanut noin kaksi viikkoa.
Olen normaalisti maltillisen laihdutuksen ystävä ja johtoajatukseni on ehdottomasti se, että laihdutus ei saa tuntua vaikealta tai kituuttamiselta. Sellainen "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -asenne ei mielestäni sovi laihdutukseen ollenkaan. Tai sitten täytyy olla valmis kärsimään koko loppuelämä. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla tehostarttina nutraamista, koska ajatus kesäkilojen karistamisesta yksi kerrallaan tuntui tappavan rasittavalta.
Nutraus oli minulle helppoa. Olin ajatellut jatkaa sitä kolme viikkoa. Ensimmäisellä viikolla kiloja putosi noin 3-4, ja tällöin näläntunne ja erilaiset heikotukset vaivasivat ajoittain. Toinen viikko kuluikin sitten aivan toisenlaisissa merkeissä. Näläntunne katosi täysin, samoin mieliteot. Oli huikaiseva tunne huomata olevansa kerrankin "vapaa" ruuasta ja sen jatkuvasta ajattelusta. Ilmeisesti menin ketoosiin, millään muullakaan sitä "herrajumala, minun ei tarvitse näköjään syödä!" -tunnetta ei voi selittää. Elin sen viikon noin 400-600 kalorilla päivässä, voi, se oli ihmeellistä.
Yksi huono puoli siinä tosin oli. Painoni ei enää pudonnut. Eikä vatsani toiminut yli viikkoon. Yksinkertaisesti minulle tuli tunne, että aineenvaihduntani jumahti täysin. Niinpä hetken mietittyäni päätin jättää nutraamisen kahteen viikkoon, vaikka oli tarkoitus jatkaa sitä kolme. Voi olla ja varmasti onkin niin, että paino olisi taas jossain vaiheessa lähtenyt putoamaan. Mutta minun kärsivällisyyteni loppui. Niinpä siirryin "normaaliin" syömiseen, joskin kalorimääriä tiukasti vahtien. Paino jumitti vielä toisen viikon, nyt tällä viikolla se näyttää olevan viimein taas laskemaan päin.
Huomasin jo viime vuonna, että minulla on kuukaudessa ehkä yksi sellainen viikko, jolloin paino saattaa tipahtaa kerralla useammankin kilon. Muut kolmisen viikkoa ovat sitten jumitusta vastaan taistelua. Painon putoaminen ei siis minulla ole todellakaan tasaista. Kuukautiskiertoon suhteutettuna näyttää siltä, että aika ovulaatiosta menkkoihin on kaikkein otollisinta pudotusaikaa, menkkojen aikana alkaa sitten turvotusta kertymään, ja sitä kestääkin suunnilleen seuraavaan ovulaatioon saakka. Kiertoni on yleensä suht tasainen, ja uskon tunnistavani ovulaation (mielialan perusteella) suurin piirtein, en nyt ehkä ihan päivälleen mutta sinne päin. Pääni ei oikein osaa suhtautua jumitukseen järkevästi. Kun paino jumittaa, tekisi mieli vain vähentää ja vähentää syömisiä, vaikka järki sanoo, ettei siihen leikkiin pitäisi ryhtyä mukaan. Toisaalta stressaaminen saattaa (ihan hormonitoiminnasta johtuen) joidenkin tutkimusten mukaan haitata aineenvaihduntaa, joten tästä syntyy helposti kierre. Olenkin ajatellut, että käyn jatkossa vaa'alla vähän harvemmin (yleensä siis käyn päivittäin), tai ainakin harvennan vaa'alla hyppäämistä jos alkaa tuntua että pää hajoaa siinä.
Tämä viikko on mennyt ei ihan niin oppikirjan mukaan. Olen yövuorojen jälkeisillä valvontavapailla, ja päätin sallia itselleni karkkipäivän ensimmäistä kertaa neljään viikkoon. Niinpä söin tiistaina irtokarkkeja ja jäätelöä varmaan ainakin 700 kcal edestä. Kokonaiskalorit pysyivät kuitenkin alle 2000:ssa. Eilen sitten kävin äitini kanssa kaupungilla syömässä, ja jälkiruokaakin tuli otettua, vaikka yleensä en juuri koskaan ravintolassa ota sitä. Kotona en sitten paljoa syönytkään, kokonaiskalorit ehkä 1500. Ja tänään... No, muuten tuli syötyä järkevästi ja niukahkosti, mutta teki mieli jotain makeaa, ja ostin sitten kaupasta 150 gramman pussin turkinpippureita ajatellen, että syön niitä vain vähän, eihän niitä pysty edes kerralla paljoa syömään... No, söin koko pussin. Kokonaiskalorit ehkä 1700-1900. Ei siis mitään järisyttävän suuria kalorimääriä yli kulutuksen minään päivänä, mutta eihän tämä nyt mitään laihduttajan ihanne-elämää ole. En jaksa kuitenkaan stressata, paino on pitkän jumituksen jälkeen ollut laskusuunnassa (jotenkin oudosti se laskee just silloin kun tykkää, eikä näytä korreloivan syömisten kanssa mitenkään! Tämän viikon matalin lukema on irtokarkkipäivän jälkeiseltä aamulta...).
keskiviikko 31. elokuuta 2011
tiistai 30. elokuuta 2011
Siitä Elämästä
Tuohon blogini kuvaukseen kirjoitin, että ylevänä tavoitteenani on laihdutuksen ohessa myös mm. hankkia Elämä. Tässä postauksessa ajattelin käsitellä tätä asiaa hiukan.
Minä en nimittäin oikein osaa elää.
Olen aina ollut tyypillinen "sitten kun" -ihminen. Ja hirveän aikaansaamaton. Ja hirveän mukavuudenhaluinen. Ja vähän huonoitsetuntoinen.
On helppoa kuvitella tekevänsä kaikkia kivoja asioita Sitten Kun on normaalipainoinen (tai edes vain lievästi ylipainoinen). Minä olen kova lataamaan odotuksia erilaisille haaveilemilleni asioille. Olen hemmetin hyvä suunnittelemaan ja odottamaan, ja vaikka kuinka yritän kouluttaa itsestäni realistisempaa iän kasvaessa, joudun usein silti pettymään kun saan sen, mitä olen odottanut.
Minä lataan ehkä vääränlaisia odotuksia asioille. Esimerkiksi silloin kun asuin vuokralla kerrostalossa, ajattelin että olisi niin ihanaa, jos olisi oma rivitaloasunto. Oma piha. Mahdollisuus remontoida kämppää itse, tehdä siitä omannäköisensä. Ja ennen kuin hankin nykyisen koirani, ajattelin monta vuotta, että olisipa ihanaa jos olisi pentu jonka saisi alusta saakka kasvattaa itse, ja sitten harrastaa sen kanssa. Kilpailla eri koiraharrastuslajeissa, tutustua uusiin ihmisiin, reissata treeneissä, näyttelyissä ja kisoissa.
No jaa. Olen kyllä iloinen siitä, että minulla on kiva koira ja oma asunto, mutta eivät ne loppujen lopuksi muuta sitä tosiasiaa, että arkielämä on kuitenkin aina arkielämää. Elämä ei muutu itsestään erityisen hohdokkaaksi, tuskin kenenkään elämä loppujen lopuksi on hirveän hohdokasta, vaikka tapahtuisi mitä. Loppujen lopuksi elämänsisältö muodostuu kai todella pienistä asioista, ei niinkään siitä, että elämälle täytyisi olla hirveän hulppeat puitteet olemassa. Ja se on jotain, mitä minun on vaikea hyväksyä. Tahtoisin mielelläni ajatella, että sitten kun/jos minulla joskus on parisuhde/lapsi/talo maalla/oma hevonen/pienempi painoindeksi, elämä olisi jotenkin automaattisesti sisällyksekkäämpää.
Ja toki tässä vaiheessa on selvää, että minulla on suuri riski pettyä laihdutustulosten merkitykseen elämässäni, jos en aktiivisesti työskentele muuttaakseni ajattelutapaani. Juuri se on se vaikea osuus. Haaveilen niin mielelläni siitä, mitä kaikkea teen Sitten Kun olen hoikempi. Ja samalla jokin puoli minusta pelkää, että odotukseni eivät lunastukaan.
Toinen puoli asiasta on se, että tällä tavalla ajatteleva ihminen voi jopa pelätä haaveiden toteutumista. En sano, että itse pelkäisin, mutta ajatus on joskus käynyt mielessä. Onko ylipaino minulle suojamuuri, jonka taakse on helppo mennä ja sanoa, että en minä nyt, kun olen tällainen? Että jos olisin tuollainen, niin kyllä minä sitten. Millaista elämä olisi, jos tuota tekosyytä ei voisikaan käyttää? Täytyisikö silloin kohdata se kauhistuttava tosiasia, että muuta keinoa olla onnellisempi ja tasapainoisempi ei ole, kuin opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa? Ja että siinä opettelussa kilot ja kaikki muutkin ulkoiset asiat ovat vain pintaa.
Osalle ihmisistä laihduttamisessa on varmaankin kysymys vain melko pintapuolisista asioista. Paremmasta terveydestä, kivemmasta ulkonäöstä. Monilla ylipainoisillakin ihmisillä on elämänsä perusta kunnossa: itsetunto suurin piirtein kohdallaan, ympärillä tärkeitä ihmisiä ja tieto siitä, että on pidetty ja rakastettu, sisällyksekäs elämä. Kuitenkin minulle, koko ikäni ylipainon ja itsetunto-ongelmien kanssa kamppailleelle nuorelle naiselle, tässä on kysymys myös jostain paljon suuremmasta. En vielä tiedä, mitä olen ilman ylipainoa, mitä minusta ilman sitä jää jäljelle. Nyt jo monta vuotta tiivistä ajatustyötä ja itsetutkiskelua tehtyäni uskon, että aiemmin ylipaino on ollut minulle enemmän suojamuuri itseni ja maailman välissä, kuin pelkkä arkipäiväinen riesa. Minun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta omasta onnellisuudestani tai tyytyväisyydestäni elämään, olen voinut vain kuitata kaiken sillä, että elämä on paskaa koska olen läski. Ja ehkä juuri se vastuun ottaminen on pelottanut, ja sillä tavalla ylipaino on toiminut suojana. Nyt olen kypsynyt ja tullut jollain tavalla tasapainoisemmaksi ja minusta alkaa tuntua, että olen valmis luopumaan suojamuurista. Ehkä vasta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti haluan tullakin toisenlaiseksi, vaikka olen luullut halunneeni sitä koko elämäni.
Aiemmin en ole ollut valmis.
Minä en nimittäin oikein osaa elää.
Olen aina ollut tyypillinen "sitten kun" -ihminen. Ja hirveän aikaansaamaton. Ja hirveän mukavuudenhaluinen. Ja vähän huonoitsetuntoinen.
On helppoa kuvitella tekevänsä kaikkia kivoja asioita Sitten Kun on normaalipainoinen (tai edes vain lievästi ylipainoinen). Minä olen kova lataamaan odotuksia erilaisille haaveilemilleni asioille. Olen hemmetin hyvä suunnittelemaan ja odottamaan, ja vaikka kuinka yritän kouluttaa itsestäni realistisempaa iän kasvaessa, joudun usein silti pettymään kun saan sen, mitä olen odottanut.
Minä lataan ehkä vääränlaisia odotuksia asioille. Esimerkiksi silloin kun asuin vuokralla kerrostalossa, ajattelin että olisi niin ihanaa, jos olisi oma rivitaloasunto. Oma piha. Mahdollisuus remontoida kämppää itse, tehdä siitä omannäköisensä. Ja ennen kuin hankin nykyisen koirani, ajattelin monta vuotta, että olisipa ihanaa jos olisi pentu jonka saisi alusta saakka kasvattaa itse, ja sitten harrastaa sen kanssa. Kilpailla eri koiraharrastuslajeissa, tutustua uusiin ihmisiin, reissata treeneissä, näyttelyissä ja kisoissa.
No jaa. Olen kyllä iloinen siitä, että minulla on kiva koira ja oma asunto, mutta eivät ne loppujen lopuksi muuta sitä tosiasiaa, että arkielämä on kuitenkin aina arkielämää. Elämä ei muutu itsestään erityisen hohdokkaaksi, tuskin kenenkään elämä loppujen lopuksi on hirveän hohdokasta, vaikka tapahtuisi mitä. Loppujen lopuksi elämänsisältö muodostuu kai todella pienistä asioista, ei niinkään siitä, että elämälle täytyisi olla hirveän hulppeat puitteet olemassa. Ja se on jotain, mitä minun on vaikea hyväksyä. Tahtoisin mielelläni ajatella, että sitten kun/jos minulla joskus on parisuhde/lapsi/talo maalla/oma hevonen/pienempi painoindeksi, elämä olisi jotenkin automaattisesti sisällyksekkäämpää.
Ja toki tässä vaiheessa on selvää, että minulla on suuri riski pettyä laihdutustulosten merkitykseen elämässäni, jos en aktiivisesti työskentele muuttaakseni ajattelutapaani. Juuri se on se vaikea osuus. Haaveilen niin mielelläni siitä, mitä kaikkea teen Sitten Kun olen hoikempi. Ja samalla jokin puoli minusta pelkää, että odotukseni eivät lunastukaan.
Toinen puoli asiasta on se, että tällä tavalla ajatteleva ihminen voi jopa pelätä haaveiden toteutumista. En sano, että itse pelkäisin, mutta ajatus on joskus käynyt mielessä. Onko ylipaino minulle suojamuuri, jonka taakse on helppo mennä ja sanoa, että en minä nyt, kun olen tällainen? Että jos olisin tuollainen, niin kyllä minä sitten. Millaista elämä olisi, jos tuota tekosyytä ei voisikaan käyttää? Täytyisikö silloin kohdata se kauhistuttava tosiasia, että muuta keinoa olla onnellisempi ja tasapainoisempi ei ole, kuin opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa? Ja että siinä opettelussa kilot ja kaikki muutkin ulkoiset asiat ovat vain pintaa.
Osalle ihmisistä laihduttamisessa on varmaankin kysymys vain melko pintapuolisista asioista. Paremmasta terveydestä, kivemmasta ulkonäöstä. Monilla ylipainoisillakin ihmisillä on elämänsä perusta kunnossa: itsetunto suurin piirtein kohdallaan, ympärillä tärkeitä ihmisiä ja tieto siitä, että on pidetty ja rakastettu, sisällyksekäs elämä. Kuitenkin minulle, koko ikäni ylipainon ja itsetunto-ongelmien kanssa kamppailleelle nuorelle naiselle, tässä on kysymys myös jostain paljon suuremmasta. En vielä tiedä, mitä olen ilman ylipainoa, mitä minusta ilman sitä jää jäljelle. Nyt jo monta vuotta tiivistä ajatustyötä ja itsetutkiskelua tehtyäni uskon, että aiemmin ylipaino on ollut minulle enemmän suojamuuri itseni ja maailman välissä, kuin pelkkä arkipäiväinen riesa. Minun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta omasta onnellisuudestani tai tyytyväisyydestäni elämään, olen voinut vain kuitata kaiken sillä, että elämä on paskaa koska olen läski. Ja ehkä juuri se vastuun ottaminen on pelottanut, ja sillä tavalla ylipaino on toiminut suojana. Nyt olen kypsynyt ja tullut jollain tavalla tasapainoisemmaksi ja minusta alkaa tuntua, että olen valmis luopumaan suojamuurista. Ehkä vasta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti haluan tullakin toisenlaiseksi, vaikka olen luullut halunneeni sitä koko elämäni.
Aiemmin en ole ollut valmis.
Tavoitevaatteita ja tuskailua
Innostuin tänään räpsimään erinäisiä valokuvia, joita sitten toivottavasti joskus saa taivastella siihen tyyliin, että ai kauhia miltä minä joskus näytinkään. Minulla on myös pari kivaa "projektivaatetta", joiden istuvuuden muutoksia on kiva laihismatkan varrella seurata. Olen oppinut, että kehonkuvan muutoksia on usein todella vaikea itse hahmottaa, joten kannattaa kerätä matkan varrella kaikenlaista "todistusaineistoa".
Aloitetaan ulkoilutakista.
Minulla ei oikeastaan vuosiin ole ollut kunnollisia ulkoiluvaatteita, vaikka olen kävellyt koiran/koirien kanssa päivittäin viimeiset kymmenen vuotta. Yksi syy on se, etten oikein kehtaa mennä urheiluliikkeisiin, minusta on aina tuntunut, että sellaiset kaupat ovat vain normaaleita ja hoikkia ihmisiä varten. Ja toiseksi, sopivankokoisia urheiluvaatteita on ylipäätään vaikea löytää, jos BMI alkaa nelosella. Tämän vuoden keväällä löysin kuitenkin Prismasta Raiskin ulkoilupuvun, jossa sekä housut että takki mahtuivat minulle kohtalaisen hyvin. Koko on muistaakseni D-mitoituksen 48. Takissa vain on tuttu ongelma, se on lantiosta aavistuksen tiukka, ja alkaa kirrata varsinkin liikkeessä.Vetoketju on kaksisuuntainen, joten olen toistaiseksi pitänyt sitä enimmäkseen niin, että vetskari on alhaalta parikymmentä senttiä auki.
Havainnollistavat kuvat:
Ja päällimmäiset housut sitten... Ostin ne viime syksynä kun painoni kävi alimmillaan, noin 109 kilossa. Tällä hetkellä, no, ne menevät jalkaan. Myönnetään tosin, että ovat vähän joustavaa kangasta. Vetoketjukin menee kiinni, siis pitkällään maaten ja vatsaa sisään vetäen :D Eli eivät mitkään käyttöhousut vielä. Realistisempi housukokoni on tällä hetkellä 50-52.
Aloitetaan ulkoilutakista.
Minulla ei oikeastaan vuosiin ole ollut kunnollisia ulkoiluvaatteita, vaikka olen kävellyt koiran/koirien kanssa päivittäin viimeiset kymmenen vuotta. Yksi syy on se, etten oikein kehtaa mennä urheiluliikkeisiin, minusta on aina tuntunut, että sellaiset kaupat ovat vain normaaleita ja hoikkia ihmisiä varten. Ja toiseksi, sopivankokoisia urheiluvaatteita on ylipäätään vaikea löytää, jos BMI alkaa nelosella. Tämän vuoden keväällä löysin kuitenkin Prismasta Raiskin ulkoilupuvun, jossa sekä housut että takki mahtuivat minulle kohtalaisen hyvin. Koko on muistaakseni D-mitoituksen 48. Takissa vain on tuttu ongelma, se on lantiosta aavistuksen tiukka, ja alkaa kirrata varsinkin liikkeessä.Vetoketju on kaksisuuntainen, joten olen toistaiseksi pitänyt sitä enimmäkseen niin, että vetskari on alhaalta parikymmentä senttiä auki.
Havainnollistavat kuvat:
Takki kiinni.
Takki auki. On se ehkä vähän hölmön näköinen noin, mutta en usko että kukaan vastaantulija jää asiaa miettimään. Seuraava koko olisi ollut liian reilu hartioista, joten tämä on pienempi paha. Ja minähän aion sitä paitsi laihtua.
Näin, ja nyt sitten vaan odotellaan, että viimeistään ensi keväänä pääsen postaamaan uusia kuvia joissa kyseinen takki istuu paljon paremmin, vetoketju suljettunakin :)
Innoistuin myös vertailemaan kaksia housujani. Näitä nyt ei voi käyttää vielä "ooh, kuinka paljon vaatekokoni on pienentynyt" -esimerkkinä, koska toiset ovat hivenen isot ja toiset hivenen pienet, eli vielä kategoriaan "tavoitevaate" laskettavissa. Mutta kuitenkin:
Alemmat housut ovat kokoa 54, päällimmäiset 48. Alemmat ovat käyneet jo vyötäröltä melko väljiksi, lahkeista vielä melko ok. Olen ostanut ne silloin, kun painoin viitisentoista kiloa enemmän kuin nyt. Käytän niitä kuitenkin yhä lenkkeilyhousuina. Kokoa 54 en kuitenkaan enää nykyään joudu uutena ostamaan.
Ja päällimmäiset housut sitten... Ostin ne viime syksynä kun painoni kävi alimmillaan, noin 109 kilossa. Tällä hetkellä, no, ne menevät jalkaan. Myönnetään tosin, että ovat vähän joustavaa kangasta. Vetoketjukin menee kiinni, siis pitkällään maaten ja vatsaa sisään vetäen :D Eli eivät mitkään käyttöhousut vielä. Realistisempi housukokoni on tällä hetkellä 50-52.
Tässä kuitenkin todisteita siitä, että kyllä minä prkl saan 48-housut jalkaani kiskottua jos tarve vaatii:
Mahaläskit eivät yhtään tykkää.
"Makkarankuori" voisi olla sopiva sana.
Parempia farkkujenistuvuusaikoja odotellessa, siis.
maanantai 29. elokuuta 2011
Alku
Ensimmäinen teksti on aina vaikein. No, ainakin haluaisin toivottaa mahdolliset lukijat tervetulleiksi blogiini. Kommentit olisivat kivoja, jos joku sattuu tänne eksymään. Vaikka kirjoitankin tätä pääsääntöisesti itselleni, minua motivoi silti jos tiedän, että joku muukin seuraa tätä. Ja toki itse painonpudotukselle on motivoivaa, jos tietää olevansa tilivelvollinen edes bloginsa lukijoille :D
En käytä turhaan tätä tekstiä perusasioiden kertomiseen. Minusta lisää voitte lukea tuolta yläpalkista Kirjoittaja -sivulta, myös laihdutushistorialleni ja projektissa (minä olen aina kutsunut tätä painonhallintaa "projektiksi") edistymiselle on omat sivunsa. Ja hei, Edistyminen -sivulla on myös kuvia! Kuvat ovat sellainen asia, joita olen itse jäänyt usein laihdutusblogeissa kaipaamaan, ne konkretisoivat hyvin kirjoittajassa tapahtunutta muutosta, ja toki oikein vaikuttavien Ennen- ja Jälkeen -kuvien näkeminen on sivullisillekin todella motivoivaa. Minulla on takanani pudotettuja kiloja vasta viitisentoista, joten mitään häikäisevää ette tuolla sivulla näe vielä, mutta ehkä jossain vaiheessa tilanne on jo toinen.
Lyhyesti, tätä blogia aloittaessani tilanteeni painonpudotuksen suhteen on se, että olen 168 cm pitkä ja painan noin 113-114 kg (minulla on raivostuttavan epätarkka vaaka!), ja tähän on tultu alunperin 128 kilosta. Tuon 128 kg olen painanut alkuvuodesta 2010, ja suurin osa painonpudotuksesta sijoittuu maaliskuu 2010 - elokuu 2010 -välille. Syyskesällä 2010 painoin noin 110-111 kg. Tämän jälkeen projektini painui noin vuodeksi unholaan stressaavan elämäntilanteen vuoksi, tuloksena se, että kesäloman 2011 jälkeen painoin noin 117-118 kg. Ja nyt olen siis jatkanut projektia siitä mihin vuosi sitten jäin, ensimmäisenä tavoitteena pudottaa toki nuo kesäkilot. Muutama niistä onkin jo saatu pois, mutta tällä hetkellä elän raivostuttavaa jumitusvaihetta, isompaa pudotusta ei ole tapahtunut pariin viikkoon, vaan paino seilaa tuossa 113-114 -haarukassa.
Lopullista tavoitetta en ole edes miettinyt, jos nyt pääsisin joskus edes kaksinumeroisiin lukemiin niin mietitään sitten lisää.
En käytä turhaan tätä tekstiä perusasioiden kertomiseen. Minusta lisää voitte lukea tuolta yläpalkista Kirjoittaja -sivulta, myös laihdutushistorialleni ja projektissa (minä olen aina kutsunut tätä painonhallintaa "projektiksi") edistymiselle on omat sivunsa. Ja hei, Edistyminen -sivulla on myös kuvia! Kuvat ovat sellainen asia, joita olen itse jäänyt usein laihdutusblogeissa kaipaamaan, ne konkretisoivat hyvin kirjoittajassa tapahtunutta muutosta, ja toki oikein vaikuttavien Ennen- ja Jälkeen -kuvien näkeminen on sivullisillekin todella motivoivaa. Minulla on takanani pudotettuja kiloja vasta viitisentoista, joten mitään häikäisevää ette tuolla sivulla näe vielä, mutta ehkä jossain vaiheessa tilanne on jo toinen.
Lyhyesti, tätä blogia aloittaessani tilanteeni painonpudotuksen suhteen on se, että olen 168 cm pitkä ja painan noin 113-114 kg (minulla on raivostuttavan epätarkka vaaka!), ja tähän on tultu alunperin 128 kilosta. Tuon 128 kg olen painanut alkuvuodesta 2010, ja suurin osa painonpudotuksesta sijoittuu maaliskuu 2010 - elokuu 2010 -välille. Syyskesällä 2010 painoin noin 110-111 kg. Tämän jälkeen projektini painui noin vuodeksi unholaan stressaavan elämäntilanteen vuoksi, tuloksena se, että kesäloman 2011 jälkeen painoin noin 117-118 kg. Ja nyt olen siis jatkanut projektia siitä mihin vuosi sitten jäin, ensimmäisenä tavoitteena pudottaa toki nuo kesäkilot. Muutama niistä onkin jo saatu pois, mutta tällä hetkellä elän raivostuttavaa jumitusvaihetta, isompaa pudotusta ei ole tapahtunut pariin viikkoon, vaan paino seilaa tuossa 113-114 -haarukassa.
Lopullista tavoitetta en ole edes miettinyt, jos nyt pääsisin joskus edes kaksinumeroisiin lukemiin niin mietitään sitten lisää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)