perjantai 25. marraskuuta 2011

Päivät 20. - 27.

Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?
 
Nääh, en oikein mitään. *ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää asennoitua niinkuin laihdutusblogin pitäjältä nyt suunnilleen voisi odottaa*. Okei. Otetaan uusiksi. Aerobinen liikunta on sellaista hapenottokykyä lisäävää, ei niinkään lihaskuntoa kasvattavaa, eikö niin? Siis niinkuin kestävyyslajeja, kävelyä ja hiihtoa ja uintia ja sellaista, olenko minä nyt yhtään kartalla? Uintia minä rakastan, kesällä järvessä siis. Talvellakin se olisi kivaa, mutta en kehtaa mennä uimahalliin. Teoriassa ehkä kehtaisin jos tietäisin, etten varmasti törmää siellä tuttuihin (puolitutut olisivat pahimpia), mutta koska kukaan ei sellaista voi luvata, on vain pakko jättää menemättä. Ja no joo, koiran kanssa kävelen kohtuullisesti, mutta sekin muuttuu ikäväksi heti kun esim. ylämäissä alkaa hengästyttää... Tiedän, asenneongelma.
Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?
 
Mulla on kai ihan jo peruskoulutuksenikin puolesta olemassa aika hyvät perustiedot terveellisistä elämäntavoista (ja se, miksi suutarin lapsilla puolestaan ei ole kenkiä, onkin jo toinen tarina). Lähinnä haen erilaisista lähteistä pikemmin inspiraatiota kuin varsinaista tietoa. Jossain vaiheessa tykkäsin lukea KG-lehteä, siinäpä on oikein mainio ja monipuolinen painonhallintaläpyskä. Tykkäsin erityisesti onnistujatarinoista ja psykologisista jutuista, kuten esim. tunnesyömiseen ja laihduttajan itsetuntoon liittyvistä artikkeleista. Myös ruokaohjeet ovat olleet inspiroivia eivätkä liian kitukuuri-henkisiä. Viime aikoina musta on kuitenkin tuntunut, että tuo lehti ei ole enää niin mielenkiintoinen. Onnistujatarinoita on vähemmän, yleensä se yksi per lehti, ja nekin usein jotain "Laihdutin 80 kg:sta 65 kg:n" -juttuja, jotka eivät oikein motivoi tällaista ihmistä jolla pudotettavaa on nelisenkymmentä kiloa ja jo se 80 kg on kaukainen haave. Ja nuo psykologisemmat jututkin jotenkin alkavat toistaa itseään, kai se on niin ettei tuostakaan aihepiiristä riitä vuosi toisensa jälkeen aina vain uutta kirjoitettavaa. 

Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!
 
 Ai ulkoisesti vai sisäisesti? No, vastataan kumminkin päin. Ulkoisesti... Minulla on hyvin tummanruskeat ja kohtuullisen nätit silmät, joihin ihmiset yleensä ensimmäisenä kiinnittävät huomiota jos kommentoivat ulkonäköäni positiivisesti. Toiseksi, minulla on siinä mielessä harvinainen ihonsävy, että voin värjätä hiukseni ihan minkä tahansa värisiksi hopeanvaaleista punaisen kautta mustanruskeisiin, eivätkä ne koskaan ole epäsopusoinnussa ihonvärin kanssa. Tätä ovat itseni lisäksi kommentoineet myös kampaajani sekä (jostain käsittämättömästä syystä) yläasteen äidinkielenopettajani, joten en ainoastaan kuvittele näyttäväni ihan luontevalta milloin minkäkin värisissä hiuksissa. Kolmanneksi, minulla on aika pienet kädet. Sormet ovat toki aika pulleat, mutta on kivaa kun voi edes joissakin vaatekappaleissa käyttää kokoa S :D Neljänneksi, en ole mitenkään järisyttävän roteva tai romuluinen naiseksi, vaikka paksu olenkin. Jos on pakko valita, olen mieluummin leveäreitinen ja isoperseinen kuin esim. poikkeuksellisen harteikas ja rintava. Viidenneksi, olen hivenen ikäistäni nuoremman näköinen. Murrosiässä ja varhaisessa aikuisuudessahan olin selkeästi ikäistäni nuoremman näköinen, mikä ei silloin ollut yhtään kivaa (laivan tax freen myyjä on mm. nauranut mulle päin naamaa kun ostin 18-vuotiaana siideriä, hymynsä hyytyi vasta kun todistin että ihan oikeasti olen täysi-ikäinen), mutta kuten minulle silloin hoettiin, vielä se siitä iloksi muuttuu. Luulen, että olen perusilmeeltäni jotenkin viattoman, ystävällisen ja ehkä hiukan naiivinkin oloinen, mikä nuorentaa yleisvaikutelmaa. Asiakkaat kommentoivat joskus että vaikutan "kauhean nuorelta" tai "lähes lapselta", mikä joskus saa heidät epäilemään onko minulla tarpeeksi elämänkokemusta pystyäkseni auttamaan heitä. Ja olen kuitenkin sentään 27.

Ja sitten henkiset ominaisuudet... No, olen pohdiskeleva ja analyyttinen. Pystyn ymmärtämään ja erittelemään ihmisten monimutkaistakin käyttäytymistä ja katsomaan asioita objektiivisesti. Minulla on syvä halu ymmärtää ihmisiä ja uskoa hyvyyteen heissä. Olen tiedonhaluinen ja osaan kyseenalaistaa asioita, haluan haastaa itseni ja mielipiteeni. Ja lisäksi, olen haaveellinen, eskapistinen ja minulla on hyvä mielikuvitus.

Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?
 
En usko. Minulla on ylipainoa niin paljon, että tuntisin tarvetta laihduttaa vaikka yleinen naiskuva olisi millainen tahansa. Omien esteettisten mieltymysteni puolesta viehätyn sitä paitsi huomattavasti enemmän normaalipainoisista kuin selkeän laihoista ihmisistä. Myönnän silti, että nykyajan ja median tapa yhdistää hoikkuus kaikkiin sellaisiin hyvinä pidettyihin ominaisuuksiin kuten määrätietoisuus, älykkyys, sosiaalisuus jne. luo kyllä paineita ja ärsyttää joskus.
 
Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta? 
 
Joskus 7-8 kg jälkeen, jolloin sain muutamat pitkään käyttämättöminä olleet housut taas kiskottua jalkaan.

Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?
 
En uskalla edes ajatella. Siihen on vielä niin kauan. Toivon, että opin myös tavoitteen pitämistä tässä matkan varrella.

Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?
 
Se parempi olo ja henkinen tasapainoisuus, jota laihduttaminen lisää. Halu pystyä joskus vielä ratsastamaan. Tarve perustaa vielä jonain päivänä perhe ja saada lapsia.
Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?
 
Ajattelen, että silloin tällöin on ihan lupakin irroitella kohtuudella. Toki jos lyhyemmälle aikavälille sattuu useampia vastaavia tilanteita, täytyy niiden varalle tehdä tarkempaa toimintasuunnitelmaa. Pääsääntöisesti kuitenkin ajattelen, että onnistunut painonhallinta ei niinkään koostu kieltäytymisistä harvinaisissa juhlatilanteissa, vaan tasapainoisesta syömisestä kaiken arjen keskellä niiden juhlien välissä.

"Minun mieleni on niin kummallinen..."

Nyt on yksi niistä tätä nykyä harvinaisista päivistä, jolloin en ole koko ajan huolissani jostakin.

Viime aikoina olen odotellut lausuntoa kissani ruumiinavauksesta Evirasta, ja se on ollut päällimmäisin huolenaiheeni. Vahvin arvaus on, että sillä oli suolistossa kasvain, sillä sillä oli ollut ajoittaista ruuansulatusoireilua jo pitkään, ultrassa näkyi suoliston alueella jotain epämääräistä massaa ja se oksenteli veristä vaahtoa sekä lopulta vuoti peräpäästäänkin verta, jolloin lopetuspäätös tehtiin. Niin, ja nämä oksentelut ja verenvuodot ilmenivät siis vuorokauden sisällä, minulla ei ole tapana katsella selvästi sairaita eläimiä nurkissani tekemättä asialle mitään. Kissalla esiintyi tosiaan epämääräistä ajoittaista oksentelua useamman vuoden ajan, ja sitä hoidettiin oireenmukaisesti. Ulrassa, röntgenissä ja verikokeissa käytiin matkan varrella monen monta kertaa, eikä mitään konkreettista jäänyt koskaan käteen. Oireenmukaisella hoidolla kissa pysyi ihan ok kunnossa, ja yhdessä vaiheessa oireet saatiinkin hallintaan niin, että toukokuun 2008 ja tämän syksyn välillä emme joutuneetkaan käymään yhtään kertaa oksentelun vuoksi lääkärissä. Olin kuvitellut tehneeni kaiken niin hyvin kuin pystyn, ja tiedostin että kissan perussairaus saattaa olla vakavampikin, ja että se todennäköisesti jossain vaiheessa romahtaa ja kuolee siihen. Kuten tapahtuikin. Mutta silti jälkeenpäin kaikki on toisin... Pääasiallinen syyllisyydenaiheeni on se, että olen aina ollut tosi hajamielinen ja muistamaton eläinteni madotusten suhteen. Tänä syksynä rokotusten yhteydessä muistin antaa Axilurit yhtenä päivänä (pitäisi antaa kolmena) ja sitä edellinen kerta oli ties milloin. Ei ainakaan viime keväänä, jolloin olisi pitänyt. No, kissat ovat sisäkissoja ja niitä kuitenkin ON vuosien varrella madotettu vaikkakin epäsäännöllisesti, joten hirveän todennäköistä ei ole, että kuolleella kissalla olisi mitään hirveää matoarmeijaa elimistössään ollut, ei ainakaan niin huomattavaa että se olisi voinut aiheuttaa noin radikaalit oireet ja kuoleman. Mutta totta kai mä olen nyt takertunut tuohon ainoaan selkeään hoitovirheeseeni ja ajattelen päivin öin, että katin oireet varmaan johtuivat siitä että olin huono omistaja enkä muistanut madottaa sitä. Eihän sillä tietenkään ole mitään väliä, että katti oli rokotettu, sen hammaskivet poistettiin useampaan kertaan, se ei ulkoillut tuolla petoeläinten ja autojen armoilla yksin kuten suuri osa maatiaiskissoista, se söi kohtuullisen hyvälaatuista ruokaa jne., vain sillä on merkitystä että mä olin huolimaton madotusten kanssa, ja se tekee minusta absoluuttisen huonon eläintenomistajan. Huokaus. Viime aikoina musta on tullut tällainen, eli jos löydän yhden virheen toiminnastani, koen sen leimaavan minut ihmisenä täysin ja mitätöivän kaikki ne asiat, jotka kuitenkin olen tehnyt oikein.

No, toistaiseksi elävät kissa ja koira on "määräaikaishuollettu", eli molemmat hiljattain rokotettu ja madotettu, katilta poistettu hammaskivet ja koiran kasvuhäiriö hoidettu kaikkien suositusten mukaan. Olen mä jotain tehnyt oikeinkin. Voi kun se jonain päivänä riittäisi.

Itse asiassa tällä hetkellä tuo ajattelumalli ei ole ihan vahvimmillaan. Pari päivää minusta on tuntunut lähes normaalilta. Epäilen edelleen, että tämä ajattelun hysteerisyys liittyy osin hormonitoimintaan. Kuukautiskierto on jotenkin kummasti venynyt ollen viimeksi 41 päivää, nyt on päivä 7 ja olotila suhteellisen normaali. Hemmetti, minulta jäävät varmaan ne lapset tekemättä tämänkin vuoksi. Kai tässä on joku isompikin hormonaalinen häiriö taustalla, ja sitten joskus vaikka päälle kolmikymppisenä onnistuisinkin jostain kumppanin löytämään, raskaaksi hankkiutuminen olisi niin vaikeaa että ikä tulisi vastaan. Niin tässä kai käy.

Paino oli tänä aamuna 116,9. Olisi kyllä pakko saada sitä vähän alaspäin. Mistään isoista pudotuksista en tällä hetkellä edes haaveile, mutta lähemmäs sataakymppiä pitäisi kyllä päästä.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

117 ja jotain

... Näytti vaaka tänä aamuna. Pari kiloa on varmaan nestettä (just se aika kuukaudesta), mutta silti. Elo-syyskuun hirveä työ kesäkilojen pudottamiseksi, ja nyt ollaan taas tässä pisteessä. Mä en näköjään pysty pitämään painoa siellä 110 kg:n tuntumassa (ja tänä syksynähän pääsinkin vain 112 kiloon), saati että pääsisin siitä alaspäin. Ja minun kun piti painaa 105 kg jouluna, huokaus.

Jo muutama kilokin tekee eron siihen, olenko "lähemmäs 120 kiloinen" vai "reilu 110 kiloinen". Esimerkiksi 116 kuuluu edelliseen kategoriaan, 114 jälkimmäiseen. Ja sillä kumpaan kategoriaan kuulun, on todella suuri identiteettiin liittyvä merkitys, jota yritän seuraavaksi vähän selittää.

Lukio- ja AMK-opiskeluaikoina painoin 110 kg:n molemmin puolin siihen saakka, kunnes jonkinasteisen masennuskauden seurauksena aloin lihoa nopeammin kuin koskaan. Silloin paino nousi noin 120-125 kiloon. Koska tämä kehitys tapahtui nopeasti, juuri 110 kilon ja 120 kilon välisestä matkasta tuli se tekijä, joka erottaa minut "normaalista ihmisestä". Jotenkin koen, että 110 kiloisena (tai "reilu 110 kiloisena") olen vielä ihminen jonka yksi ominaisuus on ylipaino, mutta kun taas mennään lähemmäs 120 kiloa, ylipaino jotenkin syö kaiken muun mitä minussa on, ja sen jälkeen olen pelkkä LÄSKI.

Joten niinpä tuo vaa'an lukema taas kerran muutti ihan kaiken. Vielä eilen ajattelin, että voisin tosiaan yrittää tehdä jotain yksinäisyydelleni, mietin ihan vakavissani sitä vaihtoehtoa, että alkaisin etsimään kumppania. Leikin sillä ajatuksella, että ehkä esimerkiksi puolen vuoden kuluttua seurustelisin. Ja vielä eilen shoppailin vaatteita ja värjäsin hiukseni.

Ja nyt sillä kaikella ei olekaan enää mitään merkitystä. Koska painan kolmisen kiloa enemmän kuin kuvittelin, ja koska niin ollen olen Sen Tietyn Rajan toisella puolella. Pelkkä läski, ei edes ihminen.

.....

Totta kai minä järjellä ymmärrän, että ajatteluni on epärealistista. Voi olla, että jo iltaan mennessä olen saanut tämän ärsytyksen käsiteltyä ja pystyn taas suhtautumaan asioihin paljon järkevämmin, mutta juuri nyt se ei ole kovin helppoa.

Laihduttamiseen motivoituminen puolestaan on tällä hetkellä todella vaikeaa, koska se vaatii tietynlaista "jes! Nyt tämä onnistuu! Ensi vuonna asiat ovat paljon paremmin!" -asennetta, johon minun on tällä hetkellä vaikea päästä. Kesä ja syksy ovat olleet niin täynnä stressiä (mm. koiran ja kissan kuolema sekä jäljelle jääneen koiran sairastuminen ja niistä kantamani syyllisyydentunteet), että en oikein uskalla ajatella, että ansaitsisin laihtua. Olen jotenkin hirveän ankara itselleni, mutta samalla tunnen etten vaadi itseltäni tarpeeksi.

torstai 17. marraskuuta 2011

Se tikittää

Muistan, kun olin noin 21 -vuotias ja opiskelin sote-alaa. Koulussa oli meneillään teoriajakso äitiyshoitotyöstä ja lapsista. Huomasin, että monien muiden opiskelijoiden asenteet olivat erilaisia kuin minun. Lääkäriluennoilla he kyselivät epiduraalipuudutuksista ja supistuksista selvästikin sellaiseen sävyyn, että aikoivat olla ko. asioiden kanssa tekemisissä vielä jossain vaiheessa elämäänsä. Suurin osa eli jo silloin vakiintuneissa parisuhteissa, nyt noin kuusi vuotta myöhemmin heistä useimmilla jo on lapsia. Heidän aikomuksensa ovat toteutuneet.

Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi. Minähän "tiesin", etten tulisi koskaan saamaan lapsia. Olin siitä mielestäni aivan varma. En oikeastaan koskaan miettinyt, haluaisinko oikeasti lapsia. Minulla vain oli tunne, että sellaiset asiat eivät mitenkään liittyneet minuun. Ajattelin, että sellaista ei kuitenkaan tapahdu minulle, halusin tai en, joten ihan turha miettiä halusinko edes. Taustalla oli tietenkin sitkeä uskoni siihen, etten voisi koskaan olla parisuhteessa. Sillä sellaisetkaan asiat eivät liittyneet mitenkään minuun. Sellaiset normaaleiden ihmisten asiat.

Sitten jossain vaiheessa asiat muuttuivat. En minä koskaan ole aidosti ollut vela, vapaaehtoisesti lapseton. Jo vuosia olen tiennyt, että tulee olemaan todella kova paikka, jos jään lapsettomaksi. Samalla olen pelännyt lapsettomaksi jäämistä noin 24-vuotiaasta saakka, vaikka ympärillä olevat ihmiset eivät tajuakaan miksi. "Sinähän olet vielä niin nuori. Ihan turha tuollaista on murehtia, elämä voi muuttua niin nopeasti. Onhan sinulla aikaa vaikka kuinka." He eivät ymmärrä, että edes sata vuotta aikaa ei riitä, jos itsellä on vahva tunne siitä, että täytyisi olla joku toinen kyetäkseen parisuhteeseen. Kyetäkseen edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että eläisi joskus parisuhteessa (koska ne ovat niitä normaaleiden ihmisten asioita). Kyllähän joidenkin elämä vain yllättäen muuttuu nopeasti. Katseet kohtaavat bussipysäkillä ja niin edelleen. Mutta sitä ei tapahdu niille, jotka eivät uskalla edes ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Meidänlaisemme kun eivät ota katsekontaktia siellä bussipysäkillä!

Vuosikausia luulin, että kyse on minun absoluuttisesta ja ehdottomasta huonoudestani. Nykyään tiedän, etten ole edes oikeastaan antanut itselleni mahdollisuutta päätyä parisuhteeseen, ja että sillä ei ole mitään tekemistä kuvitellun huonouteni kanssa, vaan ainoastaan asenteeni kanssa.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että eläisin jonain päivänä parisuhteessa ja saisin mahdollisesti lapsen, ei enää ihan tunnu realistisuudessaan fantasiaromaanin tasoiselta tarinalta. Toisaalta se, että pidän perheen perustamista mahdollisempana ajatuksena kuin pidin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, on saanut minut aivan uudella tavalla uskomaan, että olisin kaiken kaikkiaan todella huono äiti. Järkipuoleni väittää, että olisin varmasti siinäkin asiassa ihan riittävän keskiverto muihin verrattuna, mutta tunnepuoli tietää paremmin: olen äidiksi liian neuroottinen, liian herkästi suorituspaineita ottava, liian huolimaton, liian hajamielinen, liian huono siivoamaan, liian vähän kodinhengetärmäinen, potentiaalinen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin sairastuja, erittäin todennäköinen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuva, sellainen joka ryssii varhaisen vuorovaikutuksen koska ei pysty ottamaan rennosti, ja aikaansaa näin ollen sen että lapsesta tulee vähintäänkin persoonallisuushäiriöinen.

Minä en vain voi uskoa, että voisin tehdä normaaleiden ihmisten asioita ja selvitä niistä edes suurin piirtein kunnialla.

Mutta haluaisin silti.

Päivät 11. - 19.

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?
 
 Tällä hetkellä aktiivisesti seuraamistani varmaankin Kupariperhosen blogi, koska hän on päässyt laihdutuksessaan jo todella pitkälle, sekä vaikuttaa hyvin motivoituneelta ja itsetunnoltaan terveeltä.
 
Päivä 12: Mitä syöt yleensä?
 
Ai miten yleensä? Niinä kausina kun syön terveellisesti, melkeinpä päivittäin/viikkotasolla usein syömiäni ruokia ovat ruisleipä, raejuusto, tonnikala, erilaiset salaatit, maustamaton jogurtti + pakastevadelmat, erilaiset wokkipannulla valmistettavat kasvisruuat, lohi, kasvissosekeitot... Epäterveellisellä kaudella taas kuluu ennen kaikkea hiilareita: vaaleaa leipää, pastaa, nuudeleita, karkkia, jäätelöä... 

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?
 
Periaatteessa terveellisin keinoin siinä mielessä, etten kituuta millään järjettömän pienillä kalorimäärillä, mutta ruuan laadusta tingin laihduttaessanikin tosi paljon. Eli kasviksia ja proteiinia saan liian vähän myös laihduttaessani, ja korvaan niitä hiilareilla ja herkuilla. Toistan, myös laihduttaessani! Silloin vain kokonaiskalorimäärä jää paljon pienemmäksi kuin muuten.
Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?
 
No, en suoraan sanoen usko, että tulen koskaan saamaan kovin ihailtavaa vartaloa. Olen niin laiska liikkumaan, että esimerkiksi kovin kiinteää tai lihaksikasta minusta tuskin koskaan tulee. Haluaisin laihtua sen verran, että normaalit "naisen muodot" tulisivat selkeämmin esiin, ja että näyttäisin hiukan sopusuhtaisemmalta. Uskon, että silloin olisin ihan riittävän tyytyväinen itseeni. Täydellisen tyytyväinenhän ei tarvitse ollakaan, tuskin kukaan on.

Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?
 
En syö kanaa enkä punaista lihaa. Ei ole auttanut pätkääkään, uskon että minun kohdallani "kasvissyönti" on vain lisännyt hiilareiden kulutusta.
 
Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?
 
Muistelen, että olin 12-13 -vuotias, kun laihdutin ensimmäistä kertaa viitisen kiloa painonvartijoiden ohjeilla. Joka tapauksessa olin silloin vielä ala-asteella.
Päivä 17: Lempiruokasi?
 
Suomalaista järvikalaa pannulla paistettuna tai sitten uunikalana, perunamuusia, kylmää kermaviilikastiketta ja lisäkkeenä jotain metsäsienistä tehtyä mättöä.

Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?
 
Karkit. Kaikki missä on sokeria.
Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?
 
Nääh, en mitään. Inhoan sellaista tarkoitushakuista liikuntaa, "vahingossa" (esim. koiran kanssa lenkkeily) se voi olla ihan kivaa.
(Tulee tunne, että nämä kysymykset on tarkoitettu sellaisille oikeille laihduttajille :D)

tiistai 8. marraskuuta 2011

Päivät 9. & 10.

Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?
 
 Ei enää aikuisiällä. Kouluaikoina sai kuulla kaikenlaista, sanotaan suurinpiirtein 6-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Ei minua koskaan varsinaisesti kiusattu (koska en suostunut siihen vaan laitoin vastaan), mutta sellaista kuittailua sai kyllä peruskoulussa kuulla enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Yläasteella kuittailu oli oikeastaan jo pohjimmiltaan hyvätahtoista ja koin sen silloin harmittomana, mutta näin jälkikäteen olen tajunnut, että sen vuoksi minulta vei aika kauan oppia pitämään itseäni sosiaalisesti vakavastiottettavana varsinkin poikien/miesten seurassa. Yläasteella kun vaihtoehdot olivat olla joko hiljainen hissukka-läski jota ei oikeastaan ole edes muiden silmissä olemassa, tai sitten vähän hassu ja huvittava mutta kaikesta huolimatta temperamenttinen pullukka-tyttö joka antaa verbaalisesti takaisin jos sille heittää jotain. Valitsin jälkimmäisen.

Näin aikuisena sitten... En tiedä millaisissa piireissä muut ihmiset liikkuvat, mutta en tajua mistä tulevat ne kaikki puheet siitä, miten ylipainoisia muka avoimesti halveksutaan ja kritisoidaan. Ei minua vaan ainakaan. Tämä on kauhean ristiriitainen asia minulle. Toisaalta kun uskon sitkeästi, että ihmiset näkevät minussa vain ja ainoastaan kiloni ja että ne peittävät alleen kaiken muun (myös fiksun ja viehättävän) mitä minussa on. Toisaalta taas pidän itsestäänselvyytenä sitä, että esimerkiksi työntekijänä ja ystävänä minua arvostetaan itseni vuoksi, persoonallisuuteni vuoksi, taitojeni vuoksi, osaamiseni vuoksi. Minulle on ihan käsittämätön ajatus, että esimerkiksi työpaikka voisi jäädä saamatta kilojen vuoksi, en todellakaan usko, että HYVÄLLE työntekijälle voisi minun vaativassa ammatissani käydä niin. 

Kai minä olen tavallaan epäluuloinen ja sinisilmäinen samaan aikaan.
 
Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?
 
No, tällä hetkellä painonpudotukseni on valitettavan epäaktiivista (nimim. söin juuri pari kourallista suklaamuroja... ihan vaan koska oli makeannälkä), joten en oikeastaan pysyvästi ole luopunut mistään.
Jos sen sijaan mietin niitä ajanjaksoja, jolloin olen oikeasti saanut jotain aikaiseksi... Etukäteen tietysti kuvittelin, että herkuista luopuminen (= niiden radikaali vähentäminen, mikä on käytännössä melkein sama kuin luopuminen) olisi kaikkein vaikeinta. Ja olin väärässä.

Vähän yllätyksenä tuli, että vaikeinta olikin kontrolloimattomuudesta luopuminen. Jos esimerkiksi annoin itselleni luvan syödä viikon ennaltamäärättynä herkkupäivänä tietyn määrän karkkia, en nauttinutkaan siitä yhtään samalla tavalla kuin aiemmin. Se koko syömisen pointti kun on siinä, että minun on saatava säännöllisin väliajoin se tunne, että voin syödä mitä vain ja kuinka paljon tahansa, jos satun haluamaan. Sama juttu kaiken muunkin syömisen kuin herkkujen kanssa. Kaiken syömisen nautinnollisuudelta tuntuu menevän pohja, jos syömiset on etukäteen säännöstelty ja mietitty. Tämä on itse asiassa ihan sairaan raivostuttavaa! Samasta ilmiöstä kertoo sekin, että jos esimerkiksi kaverin luona kylässä on tarjolla jotain hyvää leivonnaista tai muuta herkkua, en voi vaan nauttia siitä että saan syödä sitä siellä sen tietyn säädyllisen määrän, vaan alan heti suunnitella, että tätä samaa mun on tehtävä jossain vaiheessa kotonakin, että voin sitten syödä niin paljon kuin haluan... Ihan kuin se "säädyllinen syöminen" (eihän sitä kukaan kaverin luona vedä herkkuja samalla tavoin kaksin käsin kuin kotona) ei olisi syömistä ollenkaan!

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Päivät 3. - 8.

Aika monta päivää on jäänyt väliin. Toinen kissoistani jouduttiin puoli-yllättäen lopettamaan tiistaina ja viikonloppu on ollut kiireinen, joten en ole ehtinyt blogia päivittämään.

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi? 

Tämä on paha, tosi paha. En tosiaankaan osaa tähän mitään yleisesti tunnettuja nimiä mainita, sillä en koskaan kiinnitä mihinkään julkkisten vartaloihin huomiota. Suuri osa viihteen parissa työskentelevistä naisjulkkiksista on minun silmääni vain ihan samalla tylsällä tavalla tosi laihoja, kukaan ei jää erityisesti mieleen. Urheilijat taas ovat usein minun makuuni sellaisia kuivakoita kuikeloita, riippuu tietysti vähän lajista. Minulla on oikeasti aika armollinen vartalomaku: suht muodokas, sopusuhtainen, naisellinen vartalo on sellainen jota sekä tykkään muilla katsella, että itsellenikin mieluusti ottaisin. Ei tarvitse olla erityisen lihaksikas tai sporttinenkaan, sillä minun mielikuvissani huomattava sporttisuus yhdistyy vähän ikävästi erittäin pedanttiin ja niuhoon elämäntapaan, joka tuntuu itselle vieraalta ja luotaantyöntävältä. 5-10 kg ylipainoa on esteettisesti minulle pienempi paha kuin sama määrä alipainoa, varsinkin jos kilot ovat jakaantuneet sopusuhtaisesti ja ihminen on vielä niistä huolimatta kohtuullisen kiinteä. Yhden urheilijaryhmän voisin ehkä kyllä erikseen mainita: tykkään taitoluistelijoista ja erityisesti heidän jaloistaan. Taitoluistelijat ovat kai luonnossa vielä paljon pienempiä ja hennompia kuin miltä telkkarissa vaikuttavat, mutta heillä on silti erityisesti alaruumiissa lihaksikkuutta ja jäntevyyttä, kai ne hypyt vaativat sitä.

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa? 

En aktiivisesti mitään, mutta kaikenlaisia omituisiakin ajatuksia on välillä päässä käväissyt, ja välillä ne ovat johtaneet jopa en ehkä sittenkään halua tätä -ajatuksiin, jotka kuitenkin ovat olleet ohimeneviä. Kun on ollut koko ikänsä ylipainoinen, sitä ehkä välillä miettii olisiko kuitenkaan tositilanteessa valmis niin suureen minäkuvan muutokseen, mitä painon putoaminen toisi tullessaan.

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi? 

Minun elämässäni ylipaino on ollut huomattava este varsinkin sosiaalisen elämän suhteen. Se on jo vuosia saanut minut epäilemään kelvollisuuttani muiden silmissä, sekä lisännyt sosiaalista epävarmuutta. Seurustelun ja ihmisten tapaamisen pariutumismielessä se on tähän saakka estänyt täysin. Joten ehkä suurinsyy pudottaa painoa on yksinkertaisesti se, että sitä kautta pystyisin elämään normaalimpaa ja täysipainoisempaa elämää.

Täytyy myöntää, että terveysseikat eivät koskaan ole omalla kohdalla huolestuttaneet niin paljoa kuin ehkä pitäisi. Kai sitä vielä tässä iässä (27) jotenkin pitää itseään kuolemattomana. Ja kun verensokerit, kolesterolit ja verenpaineet ovat ihanteelliset eivätkä kilot vielä tässä iässä vaikuta liikkumiseenkaan ihmeemmin, ei terveysriskejä osaa omalla kohdallaan pitää kovin suurina.

Tosin epäilen, että tulevaisuudessa terveys- ja elämänsisältö -motiivien suhteet saattavat tulla vaihtumaan. Tässä iässä alan jo vapautua nuoruuden ulkonäköpaineista ja nähdä itseni kokonaisvaltaisessa, sallivammassa valossa eikä ylipaino enää niin ollen vaikuta itsetuntoon (ja esimerkiksi siihen pariutumiseen) niin paljon kuin ennen, sen sijaan terveysseikkoja saattaa ehkä alkaa ajattelemaan kriittisemmin kunhan tässä uhkaavasti alkaa keski-ikäistyä...

Yksi yksittäinen painonpudotusmotivaattori on lisäksi se, että tahtoisin joskus vielä pystyä ratsastamaan.

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin? 

Joo, ahmin. En tarkalleen tiedä, miksi. Viime aikoina olen lopettanut asian analysoimisen. Isoimpana tekijänä on varmasti se, että herkkujen syöminen on tapa. Toisaalta se saattaa olla jonkinlaista turvallisuuskäyttäytymistä, jostain syystä vain kuuluu kuvioon, että joka päivä täytyy olla saatavilla jotain herkkua. Minua ihan todella ahdistaa ajatella sellaista päivää, jolloin en söisi mitään hyvää. Elämä vain tuntuisi hirveän tyhjältä, jos sellaiseen kauhistuttavaan elämäntapaan täytyisi totutella. Aktiivisemmin laihduttaessanikin olen syönyt esim. jäätelöä päivittäin. Aiemmin olen ollut todella vahva tunnesyöjä (esimerkiksi jos oltiin kavereiden kanssa viettämässä iltaa, minun täytyi aina mennä kotiin irtokarkkikaupan kautta kun toiset lähtivät kotiin puolisoidensa kanssa tai luo - jotenkin siihen liittyi se ajatus, että kaikilla muilla on joku, mutta minulla on vain karkkia), mutta nykyään olen kallistunut sille kannalle, että syömisessä on kysymys vain sitkeästä tavasta.

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan? 

Äiti on yksi niitä harvoja ihmisiä jotka tietävät. Suhtautuu kannustavasti, hänellä on samaa ongelmaa itselläänkin. Emme kyllä tällä hetkellä hirveästi puhu asiasta.

Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?

En aktiivisesti mitään. Kävelen koiran kanssa päivittäin, "normaalisti" noin 5-7 km, mutta tällä hetkellä koiran ollessa toipumislomalla olkanivelleikkauksen jälkeen kilometrit jäävät max. 3-4 km/vrk -tasolle. Tavoitteenani on lisätä koiran kanssa liikkumista niin, että jatkossa kävelisimme sellaiset 8-10 km/vrk. Sanon ihan suoraan, etten tykkää harrastaa liikuntaa pelkän liikkumisen vuoksi, koska en vain tykkää siitä. Kuntosalille en aio lähteä koskaan, korostan, en koskaan. Uimista sen sijaan voisin harkita, se olisi ainoa kuntoliikuntamuoto, josta voisin tykätäkin.