Tieni tähän

Mistähän sitä aloittaisi?

No, lapsuudestahan kaikki alkaa.

Olen ollut ylipainoinen käytännössä aina. Syntyessäni olin isohko, mutten vielä mitenkään normaalia poikkeuksellisen paljon suurempi vauva, 4040 grammaa. Kuitenkin jo vauvaiässä painoni lähti nousemaan yli normaalien kasvukäyrien. Löysin joskus äidin muuton yhteydessä vanhan neuvolakorttini, jossa ensimmäinen huomautus painostani on kirjattu, kun olen ollut 3 kk ikäinen ja siis vielä pelkän rintamaidon varassa. Vähän... lannistavaa :D

Alle vuoden vanhana minua tutkittiin pari päivää sairaalassa lastentautiosastolla juuri painokäyrien vuoksi, ilmeisesti minulla epäiltiin jonkinlaista aineenvaihdunnallista häiriötä. Mitään poikkeavaa ei kuitenkaan löytynyt, äidin mieleen on jäänyt vain lääkärin kommentti perusaineenvaihdunnastani: "Tämä lapsi eläisi vaikka pelkällä ilmalla". Tuolloin kuitenkin ennustettiin, että kun lähtisin kävelemään, painokehitys tasoittuisi.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Olin koko taapero- ja leikki-ikäni tukevarakenteinen, paksu lapsi, ja lisäksi toisia päätä pidempi. En ollut koskaan kovin liikunnallinen, vaan enemmänkin haaveileva ja mukavuudenhaluinen. Tykkäsin piirtää ja inhosin ulkoilua huonolla säällä. Ilmeisesti syömisistä ja ruokavaliosta on puhuttu neuvolakäynneillä läpi leikki-ikäni, mutta en itse muista sitä. Kotona syötiin normaalia kotiruokaa, mutta äiti oli aika höveli ostamaan kaupasta minulle ja veljelleni karkkia, jos vain tarpeeksi kinusimme. Muistan, että minulla on jo ihan pienestä saakka ollut valtava makeanhimo. Äidin kertoman mukaan söin vaikka sokerit pussista, jos makeansyömistä yritettiin rajoittaa.

En oikein muista, milloin olen ensimmäistä kertaa tiedostanut, että olen ulkoisesti erilainen kuin muut lapset. Luulen, että jollain tavalla olen tajunnut sen jo päiväkoti-ikäisenä, mutta varsinaisesti ylipaino alkoi vaikuttaa sosiaaliseen kehitykseeni kun menin kouluun. Toisaalta, varmasti vähintään yhtä paljon siihen vaikutti introvertti luonteenlaatuni ja ujouteni.

Kouluikäisenä tiedostin jo kirkkaasti, etten ollut samalla tavalla keijukaismaisen siro ja ihana kuin toiset tytöt. Poikien taholta jonkinlaista läskittelyä sai kuulla jatkuvasti suurinpiirtein toiselta luokalta lähtien, mutta en kokenut sitä kiusaamisena. Minulle se oli pikemminkin itsestäänselvä tosiasia, että olin läski, enkä pitänyt pahana vaikka toiset sen ääneen sanoivat. Kai koin silti jonkinlaista sisälle patoutuvaa häpeää, jota en tuolloin edes kunnolla tunnistanut.

Ala-asteikäisenä kuulin usein terveydenhoitajalta, että painoa ei tarvitse pudottaa, riittää kun sen saa pysymään paikallaan, ja pituuskasvu korjaa loput. Paino jatkoi kuitenkin nousuaan samaa tahtia kuin pituuskin. Ala-asteen viimeisillä luokilla painoin noin 80-85 kg ja koin olevani läskimpi kuin kukaan koskaan. Olin kuitenkin jo aikuisen mittainen, noin 164 cm, joten eipä se tilanne nyt NIIN toivoton todellisuudessa ollut kuin mitä kuvittelin. Tuolloin kai jotenkin olin kuitenkin alistunut painonnousuun ja jatkoin karkinsyömistä entiseen tapaan, ja ajattelin jotenkin etten kuitenkaan mahda painolle mitään.

Ala-asteen viimeisinä vuosina tulivat kuvioihin "alatko olemaan mun kanssa" -leikkiseurustelut, tosin ne eivät tietenkään koskeneet minua, Rumaa Läskiä. Koin tuolloin todella raskaana sen, että pojat joihin olin ihastunut, hakivat koulun limudiskoissa tanssimaan vaan siroja ja nättejä tyttöjä. Aloin tuolloin kokea itseni kelpaamattomaksi, huonoksi ja rumaksi ylipainoni vuoksi, ja näitä uskomuksia olen saanut purkaa pitkälle aikuisikään saakka.

Yläastevuosina painoin noin 85-95 kg ja kasvoin aikuispituuteeni, 168 senttiin. Painoindeksi oli siis siinä 30-33 välillä, mikä ei mielestäni tällä hetkellä tunnu ollenkaan toivottomalta lukemalta, mutta tuolloin koin että ylipaino tekee minusta kokonaan toisen, sosiaalisesti kelpaamattoman ihmisen. Tuolloinkin minulla kyllä oli kavereita ja olin parhaimmillani eloisa ja sosiaalinen. Olin kuitenkin aika kiltti tyttö, en vielä yläasteikäisenä pyörinyt viikonloppuisin kylillä ryyppäämässä, vaikka tunsin paljon tyttöjä jotka tekivät niin. Viihdyin paremmin tallilla ja muuten eläinten parissa. Muutamat ihastumiset tuossakin iässä aiheuttivat silloin valtavina kokemiani sydänsuruja, koska en tietenkään saanut mitään vastakaikua tunteilleni. Erityisesti muut tytöt tekivät minulle selväksi että kukaan poika ei tykkää Läskistä, joten enpä koskaan yrittänyt ketään poikaa lähestyäkään. Painon takia sain kuulla kaikenlaista läpänheittoa suunnilleen päivittäin ikävuosien 13-16 välillä, mutta en alistunut kiusattavaksi vaan annoin samalla mitalla takaisin. Joskus olin jopa tietyllä tapaa tyytyväinen verbaalisesta kilpanälvinnästäni luokan poikien kesken, ainakin tunsin että olin muiden silmissä olemassa. Toisaalta opin vähän haitallisesti sen käyttäytymismallin, että olen poikien silmissä olemassa vain silloin kun olen vähän hassu ja ei-niin-vakavastiotettava. Jouduin parikymppiseksi saakka kärsimään siitä, että en enää osannut olla poikien seurassa luonteva ja oma itseni, vaan olin aina jollain tavalla varuillani ja menin harmittoman läpänheittäjän roolin taa. Siinä vaiheessa kun muilla alkoi olla oikeita, vakavampia seurustelusuhteita, minä totuttelin järkyttyneenä siihen, että luokkakaveripojat voivat sanoa minulle "moi" ihan niin kuin normaalille ihmiselle.

Suunnilleen joka vuosi yläasteaikoina, yleensä syksyisin, aloitin "uuden elämän" ja sain yleensä viitisen kiloa pois kunnes unohdin koko homman. Yhdeksännen luokan syksyllä onnistuin hiukan paremmin, ja laihdutin noin 95-96 kg:sta 86-87 kg:aan. Silloin muutamat ihmiset ympärillä huomasivat painonpudotukseni, ja mahduin hiukan pienempiin vaatteisiin kuin aiemmin. Seuraavana vuonna kaikki tuli kuitenkin korkojen kanssa takaisin.

Lukiovuosien alussa elämäntilanteessani ja perhepiirissäni tapahtui suuria muutoksia, jotka saivat minut aika masentuneeksi. Tällöin viimeistään opin täysimittaiseksi tunnesyöjäksi. Lukiovuosien ajan painoin noin 100-110 kg, ja paino hivuttautui vuosi vuodelta ylemmäs. Mitään isompia laihdutusyrityksiäkään ei ollut. Toisaalta lukiovuodet olivat sosiaalisesti hyvää aikaa. Löysin kivan kaveripiirin, ja koska suuri osa muistakaan luokkani tytöistä ei seurustellut, en tuntenut itseäni poikkeavaksi vaikka en itse uskaltanutkaan poikia lähestyä. Nyt olin sentään kavereiden seurassa iloinen, sosiaalinen ja reipas, enkä enää se ujo ja ihmisten parissa epävarma tyttö, joka olin vielä ala-asteella. Epävarmuuteni ja huonommuudentunteeni liittyi enää ainoastaan viehättävyyteeni (tai sen puutteeseen) seksuaalisessa mielessä.

Lukion jälkeen alle parikymppisenä lähdin opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Pääni ei oikein kestänyt elämänmuutoksen tahdissa. Olin odottanut kuin kuuta nousevaa sitä hetkeä, kun olen itsenäinen ja aikuinen, mutta sitten se ei ollutkaan mitään ihmeellistä. Minulla vei jonkin verran aikaa ennen kuin ryhmäydyin uusien koulukavereideni kanssa, mutta kun se lopulta onnistui, löysin monia uusia hyviä ystäviä ja taas kerran olin tutussa seurassa se eloisa ja sosiaalinen tyttö.

Itsetunto-ongelmani kuitenkin kärjistyivät päälle parikymppisenä. Tähän liittyi myös tuleva ihmisläheinen ammattini, johon kasvaminen oli minulle ujouteni vuoksi varsin kivinen tie. Käytännön harjoittelut olivat henkisesti raskaita, ja tunsin kerta toisensa jälkeen epäonnistuvani. Olin myös tullut siihen elämänvaiheeseen jossa ihmiset tavallisesti vakiintuvat, ja äkkiä olinkin tilanteessa jossa kaikki ystäväni minua lukuunottamatta seurustelivat, ja itse jäin jonkinlaiseksi säälittäväksi vanhaksipiiaksi, ainakin omasta mielestäni. En ollut päässyt seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyvissä peloissani ja epävarmuuksissani yläasteajoista lainkaan eteenpäin, olin sillä elämän osa-alueella edelleen se sama 14-vuotias tyttö joka tietää, ettei ainakaan vakavasti otettavana aitona omana itsenään kelpaa kenellekään. Ja minä otin tämän vastaan kuin täysin itsestäänselvänä tosiasiana, eikä mieleenikään tullut kehittää itsetuntoani ja muuttaa minäkuvaani mitenkään. Minähän olin huono, huonompi kuin muut, ja se oli tosiasia. Miten sitä muka voisi muuttaa? Parasta vain opetella kestämään sitä.

Toki niihin vuosiin mahtui paljon hyviäkin asioita. Opiskelijaporukassa bilettämistä, mökkireissuja kotipaikkakunnan kavereiden kanssa, uusia kavereita harrastusten parissa, mielenkiintoisia kokemuksia tulevan ammattini tiimoilta. Mutta henkisesti keskityin nuo vuodet lähinnä vihaamaan itseäni, parhaat hetket perustuivat aina sen unohtamiselle, kuka olin ja kuinka huono koin olevani. En vieläkään tiedä, kuinka suuri osa huonommuuden- ja erilaisuudenkokemuksestani perustui ylipainoon, ja kuinka suuri osa oli jotain muuta, perusluonteeseeni ja tapaani tulkita asioita liittyvää.

21-vuotiaana erään haastavan työharjoittelun yhteydessä itsetuntokriisi iski pintaan. Hakeuduin opiskelijaterveydenhoitajan luo ja aloin vain itkeä. Moneen minuuttiin en pystynyt edes puhumaan mitään järkevää, mutta terveydenhoitaja sai tilanteesta sen verran kiinni, että lähetti minut erään opiskelijaterveydenhuollon mielenterveystyöntekijän luo. Kävin hänen luonaan parin viikon välein juttelemassa muutaman kuukauden ajan, ja se auttoi. Puhuin pitkälti alemmuudentunteistani sekä siitä vihasta, jota tunsin itseäni kohtaan. Minulle ei tehty mitään diagnoosia enkä saanut esim. masennuslääkitystä, mutta jonkinlaisesta masennusjaksosta ilmeisesti oli kyse. Noiden keskustelujen myötä aloin jollain tavalla ymmärtää, kuinka turhaa on kääntää kaikki energia itsensä inhoamiseen ja pyörittää noita samoja ajatuksia päivästä toiseen. Sen ajanjakson seurauksena sain jonkin palan itsetuntoani kohdalleen, enkä ole käynyt yhtä syvällä sen jälkeen. En ole myöskään enää koskaan myöhemmin tuntenut sitä raastavaa, kaikennielevää vihaa itseäni kohtaan.

Näinä aikoina lihoin aika paljon. Olin lukion lopulta saakka painanut noin 110 kg, mutta nyt noin vuoden sisällä paino nousi 125 kiloon, jossa se suunnilleen pyöri siinä vaiheessa kun valmistuin AMK:sta 22-vuotiaana. Painonnousuun vaikutti varmasti monikin asia: jatkuvasti epävarma elämäntilanne vaihtuvine opiskelija-asuntoineen ja stressaavine työharjoitteluineen, vaikeus syödä monipuolisesti vähillä opintotuki- ja kesätyörahoilla, epäsäännöllinen elämänrytmi kaikin puolin, henkiset lukkoni ja tunnesyömiseni.

Valmistuttuani menin töihin, ja epäsäännöllinen ja epävarma elämäntilanne jatkui. Asunnot ja työpaikat vaihtuivat. On ihan realistista näin jälkeenpäinkin sanoa, että minulla ei olisi tuolloin ollutkaan paljoa voimavaroja laihduttamiseen. Toisaalta olin vielä myös henkisesti aika kakara, en osannut ottaa vastuuta elämästäni ja henkisestä kasvamisestani, vaan surkuttelin mieluummin itseäni ja ryvin itsesäälissä. Harrastin paljon eläinten kanssa, minulla oli kohtuullisen kivasti ystäviä ja onnistuin pääsemään sisään todella mukavaan työyhteisöön. Se, että tämä porukka halusi pitää kaikista sijaisista juuri minut työyhteisössään, oli kokemus joka varmaankin jollain tavalla eheytti minua. Olin edelleen epävarma, mutta ammatillisesti aloin löytää itseäni ja uskoa, että olin hyvä työssäni. Tätä vahvisti myös viimeisestä työharjoittelusta saamani positiivinen palaute.

Olin 24-vuotias, kun sain vakituisen työpaikan työyhteisöstä, jossa olin ollut sijaisena jo pitkään ja viihtynyt erinomaisen hyvin. Puoli vuotta myöhemmin ostin asunnon, ja elämä alkoi viimein asettua ulkoisilta puitteiltaan uomiinsa.

Koko tämän ajanjakson ajan olin painanut suurin piirtein 124-128 kg. Muutamia laihdutusyrityksiä oli taas enenevissä määrin, mutta ne eivät oikein johtaneet mihinkään. Yleensä yritin aina laihduttaessani "syödä täydellisesti" ja menetin kaiken motivaation ensimmäiseen repsahdukseen. Ongelmani oli "kaikki tai ei mitään" -tyyppinen ajattelu. Jos erehdyn yhtenä päivänä syömään palan pullaa, niin silloin kaikki on menetetty, ja on ihan sama vaikka syön lisäksi puoli kiloa karkkia.

En oikeastaan edes tiedä, mikä muuttui keväällä 2010 jolloin olin 26-vuotias, ja lähdin taas kerran uuteen laihdutusyritykseen. Jotenkin vain oivalsin homman kokonaisvaltaisemmin ja motivoiduin miettimään pitkän tähtäimen tavoitteita ohimenevistä lipsumisista huolimatta. Niinpä elokuussa 2010 painoin 110 kg sen niin monen vuoden ajan tutuksi käyneen 125 kg:n sijaan. Ehkä henkinen kypsymisenikin vaikutti jotenkin, olin nyt valmiimpi muuttamaan itseäni. Sillä minulle laihtumisessa on kyse nimenomaan itseni muuttamisesta, ei vain ulkoisen olemukseni muuttamisesta. Vaikka toisaalta olen myös oppinut erottamaan kehon ja mielen toisistaan paremmin, ymmärtämään että kehoni muoto ei kuitenkaan itsessään tee minusta huonoa ihmistä tai määrittele sitä, kuka minä olen.

Matka on ollut mielenkiintoinen, ja ennen kaikkea, se on vasta alussa. Syksyllä 2010 elämäntilanteeni muuttui stressaavammaksi ja laihdutusprojektiini tuli vuoden tauko, mutta pahaa takapakkia ei onneksi ehtinyt tulemaan. Elokuussa 2011 lähdin jatkamaan hyvin alkanutta projektia uudelleen, ja sillä tiellä olen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti