Se tikittää

Muistan, kun olin noin 21 -vuotias ja opiskelin sote-alaa. Koulussa oli meneillään teoriajakso äitiyshoitotyöstä ja lapsista. Huomasin, että monien muiden opiskelijoiden asenteet olivat erilaisia kuin minun. Lääkäriluennoilla he kyselivät epiduraalipuudutuksista ja supistuksista selvästikin sellaiseen sävyyn, että aikoivat olla ko. asioiden kanssa tekemisissä vielä jossain vaiheessa elämäänsä. Suurin osa eli jo silloin vakiintuneissa parisuhteissa, nyt noin kuusi vuotta myöhemmin heistä useimmilla jo on lapsia. Heidän aikomuksensa ovat toteutuneet.

Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi. Minähän "tiesin", etten tulisi koskaan saamaan lapsia. Olin siitä mielestäni aivan varma. En oikeastaan koskaan miettinyt, haluaisinko oikeasti lapsia. Minulla vain oli tunne, että sellaiset asiat eivät mitenkään liittyneet minuun. Ajattelin, että sellaista ei kuitenkaan tapahdu minulle, halusin tai en, joten ihan turha miettiä halusinko edes. Taustalla oli tietenkin sitkeä uskoni siihen, etten voisi koskaan olla parisuhteessa. Sillä sellaisetkaan asiat eivät liittyneet mitenkään minuun. Sellaiset normaaleiden ihmisten asiat.

Sitten jossain vaiheessa asiat muuttuivat. En minä koskaan ole aidosti ollut vela, vapaaehtoisesti lapseton. Jo vuosia olen tiennyt, että tulee olemaan todella kova paikka, jos jään lapsettomaksi. Samalla olen pelännyt lapsettomaksi jäämistä noin 24-vuotiaasta saakka, vaikka ympärillä olevat ihmiset eivät tajuakaan miksi. "Sinähän olet vielä niin nuori. Ihan turha tuollaista on murehtia, elämä voi muuttua niin nopeasti. Onhan sinulla aikaa vaikka kuinka." He eivät ymmärrä, että edes sata vuotta aikaa ei riitä, jos itsellä on vahva tunne siitä, että täytyisi olla joku toinen kyetäkseen parisuhteeseen. Kyetäkseen edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että eläisi joskus parisuhteessa (koska ne ovat niitä normaaleiden ihmisten asioita). Kyllähän joidenkin elämä vain yllättäen muuttuu nopeasti. Katseet kohtaavat bussipysäkillä ja niin edelleen. Mutta sitä ei tapahdu niille, jotka eivät uskalla edes ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Meidänlaisemme kun eivät ota katsekontaktia siellä bussipysäkillä!

Vuosikausia luulin, että kyse on minun absoluuttisesta ja ehdottomasta huonoudestani. Nykyään tiedän, etten ole edes oikeastaan antanut itselleni mahdollisuutta päätyä parisuhteeseen, ja että sillä ei ole mitään tekemistä kuvitellun huonouteni kanssa, vaan ainoastaan asenteeni kanssa.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että eläisin jonain päivänä parisuhteessa ja saisin mahdollisesti lapsen, ei enää ihan tunnu realistisuudessaan fantasiaromaanin tasoiselta tarinalta. Toisaalta se, että pidän perheen perustamista mahdollisempana ajatuksena kuin pidin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, on saanut minut aivan uudella tavalla uskomaan, että olisin kaiken kaikkiaan todella huono äiti. Järkipuoleni väittää, että olisin varmasti siinäkin asiassa ihan riittävän keskiverto muihin verrattuna, mutta tunnepuoli tietää paremmin: olen äidiksi liian neuroottinen, liian herkästi suorituspaineita ottava, liian huolimaton, liian hajamielinen, liian huono siivoamaan, liian vähän kodinhengetärmäinen, potentiaalinen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin sairastuja, erittäin todennäköinen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuva, sellainen joka ryssii varhaisen vuorovaikutuksen koska ei pysty ottamaan rennosti, ja aikaansaa näin ollen sen että lapsesta tulee vähintäänkin persoonallisuushäiriöinen.

Minä en vain voi uskoa, että voisin tehdä normaaleiden ihmisten asioita ja selvitä niistä edes suurin piirtein kunnialla.

Mutta haluaisin silti.

Lisää uusia haasteita

On yksi (ei kylläkään syömiseen, mutta elämään yleensä liittyvä) asia, jonka suhteen olen ihme kyllä onnistunut ainakin jossain määrin muuttamaan toimintatapaani.

Minulla on taipumusta olla kauhea asioiden vatvoja. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa haaveilin, että pyrkisin yliopistoon opiskelemaan. No, mistä minä lähdin liikkeelle pohdinnoissani? Tietenkin siitä, löytäisinkö asuntoa tuosta opiskelukaupungista. Riittäisivätkö rahat? Pystyisinkö pitämään auton? Osaisinko lukea paksuja, englanninkielisiä tenttikirjoja (todennäköisesti en)? Löytäisinkö töitä ko. ammatissa? Jossain vaiheessa sitten juttelin työkaverin kanssa, jolla paljastui olevan vastaavanlaisia suunnitelmia. Hän oli jopa hakenut kouluun ja menossa pääsykokeisiin. Kyselin, miten hän aikoo järjestää käytännön asiat - hänellä oli mm. lapsia ja talo, jotka voivat varmaankin tuoda haasteita opiskeluun. "En ole miettinyt sitä vielä," hän vastasi. "Mietin sitä sitten, jos pääsen sisään. Kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja turhaahan sitä vielä on pohtia, en edes tiedä miten pääsykokeissa käy."

Jos siis suunnittelen esimerkiksi jonkinlaista elämänmuutosta, pyrin selvittämään kaikki mahdolliset käytännön asiat (myös sellaiset, joita ei ole siinä vaiheessa edes mahdollista selvittää) etukäteen, koska en kestä minkäänlaista epävarmuutta.Yleensä jo ensimmäinen askel jää tästä syystä ottamatta, koska en pysty ennakoimaan niitä miljoonaa muuta askelta sen jälkeen. Olen vähän huono tekemään hyppyjä tuntemattomaan.

Mutta nyt olen yllättänyt itseni tässä suhteessa kahteen kertaan lyhyen ajan sisällä.

Ensin oli työpaikanvaihto. Haaveilin toisenlaisesta työstä, mutta vatvoin monia käytännön asioita (riittäisivätkö rahat päivätyössä, miten sopeutuisin uuteen työyhteisöön, miten pystyisin lähtemään vanhasta tutusta työyhteisöstä ja niin edelleen). Sitten päätin, että kysäisen ihan vain teoreettisessa mielessä esimieheltäni, millaisia mahdollisuuksia työyksikön vaihtoon olisi lähitulevaisuudessa. Mahdollisuus tarjoutuikin yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa olin kaikista uusista haasteista niin innoissani, että kaikki käytännön asiat joiden olin ajatellut olevan kynnyskysymyksiä, tuntuivatkin äkkiä ihan mahdollisilta ylittää.

Toinen asia oli aivan uskomaton sattumien summa.

Olen haaveillut eräästä lisätutkinnosta jo pidemmän aikaa. Tämä tutkinto suoritetaan työn ohella, ja se vaatii muutaman vuoden opiskelua ja sinne hakemiseen on tietyt pätevyyskriteerit. Vaihdettuani työyksikköä, tulin jutelleeksi asiasta työkaverin kanssa, joka on juuri suorittanut tämän kyseisen tutkinnon.
"Ne ovat aloittamassa juuri seuraavan nelivuotisen koulutusohjelman, hae sinne!" hän innosti minua.
"Mutta sinnehän on hakuaika jo päättynyt," minä vastasin. "Enkä minä olen varma, riittääkö pätevyyteni, AMK-tason tutkinnon suorittaneiltahan vaaditaan lisäopintoja. Enkä tiedä, saisiko työnantajalta rahoitusta, se kouluhan on todella kallis."
Työkaverini sattui tietämään, että koulutusohjelmaan oli ollut melko vähän hakijoita, ja kannusti minua kysymään koulutuksen järjestäjältä, ottaisivatko he vielä hakemukseni vastaan.

Mietin asiaa viikonlopun yli, ja aloin vähän innostua. Maanantaina päätin, että laitan koulutuksen järjestäjälle sähköpostia, luonteeni vastaisesti sain itselleni tolkutettua, että on turha miettiä kaikkia miljoonaa pikkuasiaa ennen kuin ylipäätään kysyn, onko kouluun mahdollista vielä hakea. Vastaus tuli nopeasti, he ottavat vielä mielellään hakemukseni vastaan, sillä muitakaan hakeneita ei ole vielä haastateltu. Ja siitä se pyörä sitten lähti pyörimään. Yksi toisensa jälkeen jokainen muukin pohtimani asia ratkesi minun edukseni. Pätevyyteni riittää. Työnantaja suhtautui ihme kyllä rahoituspuoleen (13 000 euroa!) myönteisesti.

Joten turhaa olisi ollut vatvoa etukäteen. Askel kerrallaan. Seuraava askel on valintahaastattelu ensi viikolla.

Olen aika innoissani.

(Keksiköhän kukaan, mikä lisätutkinto minulla on tähtäimessä? Psykiatrian alaa tunteva saattaisi sen kertomieni asioiden perusteella päätelläkin.)

Entä jos kelpaisinkin...?

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että minulla ei tule olemaan minkäänlaisia seurustelukuvioita tai parisuhdevirityksiä niin kauan, kuin olen reilusti ylipainoinen.

Lievä ylipaino vielä menisi. Lievästi ylipainoisena voisin vallan mainiosti hyväksyä itseni myös fyysisesti. Esimerkiksi tuollainen 85 kg:n paino ei tuntuisi juuri miltään. Monet sen painoiset minun mittaiseni (168 cm) ihmiset voivat minun silmissäni olla ihan sieviä ja nättejä, sellaisia että heitä katsoessaan ensimmäinen ajatus voi olla, että "onpa persoonallinen/kivasti pukeutuva/mieleenpainuva nainen", eikä, että "onpa ylipainoinen nainen". Jos joku mies ei hyväksyisi minua 85 kiloisena, niin se ei minua haittaisi. Olisin silloin riittävän tyytyväinen itseeni. Todennäköisesti haluaisin siltikin edelleen laihduttaa, sillä tuosta painosta olisi vielä noin 15 kg matkaa normaalipainoon. Tuo paino ei kuitenkaan enää estäisi minua elämästä.

Sen sijaan tässä painossa (113 kg) vielä tuntuu siltä, että ihmiset huomaavat minusta aina ja väistämättä ensimmäisenä ylipainoisuuteni, ja kaikki muu jää sen alle. Ei ole hirveästi merkitystä sillä miten laittaa hiuksensa, miten meikkaa tai mitä laittaa päälleen, läski mikä läski. Olen välillä yrittänyt uskotella itselleni muuta, mutta ei se asia siitä ajattelemalla muuksi muutu.

Minulta kului monta vuotta uskotellessa, että kaikki maailman miehet mieluummin vaikka tappaisivat itsensä kuin koskisivatkaan minuun. Inhosin ihmisten halaamista, olin varma, että kaikki pitävät minua fyysisesti äärettömän vastenmielisenä. Voin sanoa, että sellaisten uskomusten kanssa on aika raskasta elää, ne ovat sellainen näkymätön painolasti joka tuntuu taustalla kaikessa, vaikka koko asiaa ei tietoisesti ajattelisikaan. Pitkään minusta tuntui kummalta, kuin esimerkiksi uudet tuttavuudet kyselivät, olenko sinkku vai pariutunut. Ajattelin, että he kysyvät vain kohteliaisuudesta, sillä kyllähän kaikkien täytyy nähdä jo päälle päin, ettei minunlaisellani voi olla ketään.

Monta vuotta uskottelin itselleni myös, etten edes haluaisi ketään. Ajattelin vielä 23-24 -vuotiaanakin esiteini-ikäisen kypsästi, että seurustelevat ihmiset ovat tahdottomia ameeboja joilla ei ole mitään omaa elämää tai omia ajatuksia. Ajattelin (tai halusin ajatella), että parisuhteet perustuvat ällöttävälle symbioosille, jossa ihminen kadottaa oman minuutensa. Yritin rakentaa sinkkuudesta osan identiteettiäni, ja osittain onnistuinkin. Pitkään minun oli mahdoton kuvitella, minkälainen voisi olla ihminen, johon ihastuisin. Onnistuin jäädyttämään ne tunteet suorastaan hämmästyttävän hyvin. En pystynyt samaistumaan mihinkään kirjojen tai elokuvien rakkaustarinoihin, en löytänyt kosketuspintaa. Kotiteollisuuden sanoin: "Ei mitään tunteita, ei mitään heikkouksia".

No, olen kasvanut niistä ajoista. Pitkään pelkäsin, että tulen totaalisen epätoivoiseksi, jos erehdyn myöntämään itselleni, että saattaisin ehkä mahdollisesti kaivatakin... jotain sellaista. No, en tullut. Pikemminkin tulin ehkä toiveikkaaksi. Nykyään pystyn jo jollain tavalla näkemään itseni tulevaisuudessa seurustelemassa jonkun kanssa, asuvani yhdessä jonkun kanssa, tekemään lapsen jonkun kanssa. Pystyn kuvittelemaan, millainen Se Joku olisi. Tavallisia, niin tavanomaisia haaveita. En ollutkaan se erikoinen ja boheemi ikisinkku, vaan ihan tylsä "lapset, omakotitalo, koira, farmariauto" -ihminen. Koira ja farmariauto minulla tosin jo on...

Edelleen haaveissani on tosin tietty ehto. Minun täytyy laihtua ainakin jonkin verran, ennen kuin ryhdyn aktiivisesti etsimään kumppania. Pidän itseäni ihmisenä ihan hyvänä tyyppinä ja uskon, että minussa olisi paljonkin sellaista josta Se Joku voisi pitää, ehkä jopa sellaisia asioita joita Se Joku voisi rakastaa. Mutta fyysisesti en voi uskoa viehättäväni ketään vielä pitkään aikaan. Ja minun mielestäni fyysinen viehätys on kuitenkin olennainen osa parisuhdetta. Olkoon sitten vaikka pinnallisuutta, mutta niin minä ajattelen.

Ja niinpä elämäni seisoo tietyiltä osin pysähdyksissä sitä mukaa kun laihisprojekti polkee paikoillaan. Joskus kiusaus iskee liian suureksi. Entä, jos tekisin nettitreffi-ilmoituksen? (Olen itse asiassa kerran vuosia sitten tehnytkin, ja jopa käynyt treffeilläkin. Vielä tätä painavampanakin.). Ja sitten jokin pieni ääni päässä sanoo, että ei. Tiedän monia isompikokoisiakin naisia, jotka hämmästyttävää kyllä seurustelevat täysin onnellisesti. Se on minulle jonkinasteinen mysteeri. En tiedä, minkä minun korvieni välissä pitäisi muuttua, ennen kuin pystyisin siihen.

Toisaalta ajatus siitä, että joku pystyisi oikeasti ihastumaan minuun tällaisena, on liian epäuskottava. Ja toisaalta taas melkein yhtä pelottava ajatus on se, jos joku pystyisikin. Jokin osa minussa ei vieläkään uskalla/halua/pysty uskomaan, että voisin olla rakastettu.

Huonommuudentunne ja häpeä

Vielä pari vuotta sitten otin todella henkilökohtaisesti kaikki esimerkiksi netistä lukemani kommentit ylipainoisista ihmisistä. Olin täysin valmis uskomaan, että olen kaikkien mielestä huono, vastenmielinen ja ällöttävä ihminen ylipainoni vuoksi, jos joku anonyymi nettipeelo sattui jotain tuon suuntaista yleistävää tekstiä ylipainoisista ihmisistä kirjoittamaan. Yhden ihmisen kommentti oli aina minulle sama kuin yleinen mielipide.

Huonommuudentunne oli jotain tuttua ja arkipäiväistä, jokin sellainen omaan persoonaan kiinni kasvanut elämää haittaava pikku haittapuoli, jonka olemassaolo oli yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. Häpeäntunteesta sen sijaan oli vaikeampi saada kiinni, ja on osittain vieläkin. Se ja sen syntyhistoria ovat minulle arvoitus. En useinkaan tiedosta tuntemaani häpeää, mutta olen päätellyt, että sen täytyy liittyä esimerkiksi seksuaaliseen epävarmuuteeni tai kyvyttömyyteeni kuvitella itseäni vastavuoroisen parisuhteen osapuoleksi. En edes tiedä, liittyykö tuntemani häpeä minuun ihmisenä, vai ainoastaan ruumiilliseen ulkomuotooni.

Jossain vaiheessa - ihan yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamisen ja kypsymisen seurauksena - noin kahteenkymmeneenviiteen ikävuoteen mennessä aloin huomata, että pahin huonommuudentunne oli väistynyt. Osittain se liittyi siihen, että menestyin tietyillä elämänalueilla - esimerkiksi työssäni, joka on sosiaalisesti sekä tunnepuolella hyvin vaativaa ja haastavaa - ja sain sitä kautta itseluottamusta. Muistan, kun minulta 19-vuotiaana AMK:n pääsykokeissa kysyttiin, mistä olen itsessäni ylpeä. Menin lukkoon, enkä osannut sanoa oikein mitään, vaikka muuten juttelin haastattelussa suht rentoutuneesti ja vuolaasti (vaikka olen ujo, olen hyvä ilmaisemaan itseäni verbaalisesti, joten työhaastattelut ja muut vastaavat sosiaalisesti epämukavat tilanteet selvitän yleensä hyvin). Monta vuotta myöhemmin, kun lopulta työn ja tuskan kautta olin löytänyt vahvuuteni tulevassa ammatissani, ajattelin, että nyt tiedän, mitä vastaisin. Se on kantanut minua.

Sen lisäksi, että sain elämässä onnistumisenkokemuksia, opin myös jollain tavalla erottamaan mielen ja ruumiin toisistaan. Se on yksi selkeä muutos ajattelussani. Jollain tasolla osaan nykyään ajatella, että ylipaino ei määrittele minua ihmisenä. Osaan myös yhä useammin suhtautua lähinnä kevyen huvittuneesti yleistäviin ylipainoisia koskeviin kommentteihin. Usein, mutten aina.

Tänään pahoitin pitkästä aikaa mieleni lukiessani erästä hevosiin liittyvää nettikeskustelua. Minähän harrastin ratsastusta lukiovuosiin saakka, sen jälkeen harrastus jäi tauolle olosuhteiden pakosta, ei niinkään siksi että kiinnostus olisi loppunut. Viimeiset viitisen vuotta olen elätellyt sitten kun -haaveita, joissa aloitan ratsastamisen uudestaan ja ostan oman hevosen sitten jonain kauniina päivänä kun olen laihtunut. Tiedän, etten voi ratsastaa ylipainoni vuoksi tällä hetkellä, enkä haluakaan. En edes saisi huonon kehonhallintani vuoksi siitä mitään irti, vaikka teoriassa jonkinlaisen minua kantamaan jaksavan jättiläishevosen löytäisinkin. Täytyy vain ajatella, että sitten kun.

Viime vuosina ratsastuksen parissa on alettu puhumaan enemmän ratsastuksen painorajoista, mikä on toki hevosten hyvinvointia ajatellen hyvä juttu. Välillä vain keskustelu saa sellaisia sävyjä, että pääasia tuntuukin olevan hevosten hyvinvoinnin sijasta se, että läskit eivät saa ratsastaa, vaikka toki itsekkäinä ihmisinä ovat kaikki innolla sinne selkään kapuamassa. Aika usein yleistävään sävyyn sanotaan, että ylipainoiset ratsastajat sitä ja tätä, vaikka oikeasti olisi kyse yksittäistapauksista. Asiallisina alkavat keskustelut luisuvat äkkiä joukkolynkkaukseksi ylipainoisia ratsastajia kohtaan. Kuitenkaan hevonen ei tiedä selässään olevan ihmisen painoindeksiä, joten minun mielestäni ei voi yleisenä totuutena sanoa, että ylipainoinen ihminen (painoon, pituuteen tai hevosen kokoon katsomatta) ei koskaan ikinä milloinkaan voi ratsastaa olematta itsekäs kusipää. Esimerkiksi 75 kiloinen ihminen voi olla normaalipainoinen tai ylipainoinen pituudesta riippuen, ja keskivertohevonen (n. 500 kg, jolloin 75 kg ratsastajan paino on suositeltu 15% hevosen painosta) kantaa tuon kilomäärän ihan mukavasti. Toki reilu ylipaino kiloihin katsomatta jo useinmiten tarkoittaa sitä, että sopivankokoista hevosta voi olla vaikea löytää.

Jostain syystä nämä keskustelut aktivoivat minussa vanhan huonommuudentunteen ja häpeän. Tunnen olevani huono, koska olen ylipainoinen. Hevosten pariin kelpaamaton. Sellainen itsekäs ihminen. Sellainen, jota hoikat ja urheilulliset Oikeat Hevosihmiset halveksivat. En pysty rakentavasti kääntämään hevoshaaveitani motivaattoriksi painonpudotukseen, vaan turhaudun täydellisesti ja alan kiukutella itselleni, että mitä helvetin sisältöä koko elämässä on, kun en voi tehdä mitään kivaa kunnes viimein joskus vuosien päästä ehkä mahdollisesti olen laihtunut. Angstattuani ja kituutettuani sitä ennen karkkeja kaivaten jokaisen hemmetin päivän.

En osaa kääntää aivojani toiseen asentoon, en jaksa enkä halua aina ajatella kypsästi ja rakentavasti.

Siitä Elämästä

Tuohon blogini kuvaukseen kirjoitin, että ylevänä tavoitteenani on laihdutuksen ohessa myös mm. hankkia Elämä. Tässä postauksessa ajattelin käsitellä tätä asiaa hiukan.

Minä en nimittäin oikein osaa elää.

Olen aina ollut tyypillinen "sitten kun" -ihminen. Ja hirveän aikaansaamaton. Ja hirveän mukavuudenhaluinen. Ja vähän huonoitsetuntoinen.

On helppoa kuvitella tekevänsä kaikkia kivoja asioita Sitten Kun on normaalipainoinen (tai edes vain lievästi ylipainoinen). Minä olen kova lataamaan odotuksia erilaisille haaveilemilleni asioille. Olen hemmetin hyvä suunnittelemaan ja odottamaan, ja vaikka kuinka yritän kouluttaa itsestäni realistisempaa iän kasvaessa, joudun usein silti pettymään kun saan sen, mitä olen odottanut.

Minä lataan ehkä vääränlaisia odotuksia asioille. Esimerkiksi silloin kun asuin vuokralla kerrostalossa, ajattelin että olisi niin ihanaa, jos olisi oma rivitaloasunto. Oma piha. Mahdollisuus remontoida kämppää itse, tehdä siitä omannäköisensä. Ja ennen kuin hankin nykyisen koirani, ajattelin monta vuotta, että olisipa ihanaa jos olisi pentu jonka saisi alusta saakka kasvattaa itse, ja sitten harrastaa sen kanssa. Kilpailla eri koiraharrastuslajeissa, tutustua uusiin ihmisiin, reissata treeneissä, näyttelyissä ja kisoissa.

No jaa. Olen kyllä iloinen siitä, että minulla on kiva koira ja oma asunto, mutta eivät ne loppujen lopuksi muuta sitä tosiasiaa, että arkielämä on kuitenkin aina arkielämää. Elämä ei muutu itsestään erityisen hohdokkaaksi, tuskin kenenkään elämä loppujen lopuksi on hirveän hohdokasta, vaikka tapahtuisi mitä. Loppujen lopuksi elämänsisältö muodostuu kai todella pienistä asioista, ei niinkään siitä, että elämälle täytyisi olla hirveän hulppeat puitteet olemassa. Ja se on jotain, mitä minun on vaikea hyväksyä. Tahtoisin mielelläni ajatella, että sitten kun/jos minulla joskus on parisuhde/lapsi/talo maalla/oma hevonen/pienempi painoindeksi, elämä olisi jotenkin automaattisesti sisällyksekkäämpää.

Ja toki tässä vaiheessa on selvää, että minulla on suuri riski pettyä laihdutustulosten merkitykseen elämässäni, jos en aktiivisesti työskentele muuttaakseni ajattelutapaani. Juuri se on se vaikea osuus. Haaveilen niin mielelläni siitä, mitä kaikkea teen Sitten Kun olen hoikempi. Ja samalla jokin puoli minusta pelkää, että odotukseni eivät lunastukaan.

Toinen puoli asiasta on se, että tällä tavalla ajatteleva ihminen voi jopa pelätä haaveiden toteutumista. En sano, että itse pelkäisin, mutta ajatus on joskus käynyt mielessä. Onko ylipaino minulle suojamuuri, jonka taakse on helppo mennä ja sanoa, että en minä nyt, kun olen tällainen? Että jos olisin tuollainen, niin kyllä minä sitten. Millaista elämä olisi, jos tuota tekosyytä ei voisikaan käyttää? Täytyisikö silloin kohdata se kauhistuttava tosiasia, että muuta keinoa olla onnellisempi ja tasapainoisempi ei ole, kuin opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa? Ja että siinä opettelussa kilot ja kaikki muutkin ulkoiset asiat ovat vain pintaa.

Osalle ihmisistä laihduttamisessa on varmaankin kysymys vain melko pintapuolisista asioista. Paremmasta terveydestä, kivemmasta ulkonäöstä. Monilla ylipainoisillakin ihmisillä on elämänsä perusta kunnossa: itsetunto suurin piirtein kohdallaan, ympärillä tärkeitä ihmisiä ja tieto siitä, että on pidetty ja rakastettu, sisällyksekäs elämä. Kuitenkin minulle, koko ikäni ylipainon ja itsetunto-ongelmien kanssa kamppailleelle nuorelle naiselle, tässä on kysymys myös jostain paljon suuremmasta. En vielä tiedä, mitä olen ilman ylipainoa, mitä minusta ilman sitä jää jäljelle. Nyt jo monta vuotta tiivistä ajatustyötä ja itsetutkiskelua tehtyäni uskon, että aiemmin ylipaino on ollut minulle enemmän suojamuuri itseni ja maailman välissä, kuin pelkkä arkipäiväinen riesa. Minun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta omasta onnellisuudestani tai tyytyväisyydestäni elämään, olen voinut vain kuitata kaiken sillä, että elämä on paskaa koska olen läski. Ja ehkä juuri se vastuun ottaminen on pelottanut, ja sillä tavalla ylipaino on toiminut suojana. Nyt olen kypsynyt ja tullut jollain tavalla tasapainoisemmaksi ja minusta alkaa tuntua, että olen valmis luopumaan suojamuurista. Ehkä vasta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti haluan tullakin toisenlaiseksi, vaikka olen luullut halunneeni sitä koko elämäni.

Aiemmin en ole ollut valmis.