Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että minulla ei tule olemaan minkäänlaisia seurustelukuvioita tai parisuhdevirityksiä niin kauan, kuin olen reilusti ylipainoinen.
Lievä ylipaino vielä menisi. Lievästi ylipainoisena voisin vallan mainiosti hyväksyä itseni myös fyysisesti. Esimerkiksi tuollainen 85 kg:n paino ei tuntuisi juuri miltään. Monet sen painoiset minun mittaiseni (168 cm) ihmiset voivat minun silmissäni olla ihan sieviä ja nättejä, sellaisia että heitä katsoessaan ensimmäinen ajatus voi olla, että "onpa persoonallinen/kivasti pukeutuva/mieleenpainuva nainen", eikä, että "onpa ylipainoinen nainen". Jos joku mies ei hyväksyisi minua 85 kiloisena, niin se ei minua haittaisi. Olisin silloin riittävän tyytyväinen itseeni. Todennäköisesti haluaisin siltikin edelleen laihduttaa, sillä tuosta painosta olisi vielä noin 15 kg matkaa normaalipainoon. Tuo paino ei kuitenkaan enää estäisi minua elämästä.
Sen sijaan tässä painossa (113 kg) vielä tuntuu siltä, että ihmiset huomaavat minusta aina ja väistämättä ensimmäisenä ylipainoisuuteni, ja kaikki muu jää sen alle. Ei ole hirveästi merkitystä sillä miten laittaa hiuksensa, miten meikkaa tai mitä laittaa päälleen, läski mikä läski. Olen välillä yrittänyt uskotella itselleni muuta, mutta ei se asia siitä ajattelemalla muuksi muutu.
Minulta kului monta vuotta uskotellessa, että kaikki maailman miehet mieluummin vaikka tappaisivat itsensä kuin koskisivatkaan minuun. Inhosin ihmisten halaamista, olin varma, että kaikki pitävät minua fyysisesti äärettömän vastenmielisenä. Voin sanoa, että sellaisten uskomusten kanssa on aika raskasta elää, ne ovat sellainen näkymätön painolasti joka tuntuu taustalla kaikessa, vaikka koko asiaa ei tietoisesti ajattelisikaan. Pitkään minusta tuntui kummalta, kuin esimerkiksi uudet tuttavuudet kyselivät, olenko sinkku vai pariutunut. Ajattelin, että he kysyvät vain kohteliaisuudesta, sillä kyllähän kaikkien täytyy nähdä jo päälle päin, ettei minunlaisellani voi olla ketään.
Monta vuotta uskottelin itselleni myös, etten edes haluaisi ketään. Ajattelin vielä 23-24 -vuotiaanakin esiteini-ikäisen kypsästi, että seurustelevat ihmiset ovat tahdottomia ameeboja joilla ei ole mitään omaa elämää tai omia ajatuksia. Ajattelin (tai halusin ajatella), että parisuhteet perustuvat ällöttävälle symbioosille, jossa ihminen kadottaa oman minuutensa. Yritin rakentaa sinkkuudesta osan identiteettiäni, ja osittain onnistuinkin. Pitkään minun oli mahdoton kuvitella, minkälainen voisi olla ihminen, johon ihastuisin. Onnistuin jäädyttämään ne tunteet suorastaan hämmästyttävän hyvin. En pystynyt samaistumaan mihinkään kirjojen tai elokuvien rakkaustarinoihin, en löytänyt kosketuspintaa. Kotiteollisuuden sanoin: "Ei mitään tunteita, ei mitään heikkouksia".
No, olen kasvanut niistä ajoista. Pitkään pelkäsin, että tulen totaalisen epätoivoiseksi, jos erehdyn myöntämään itselleni, että saattaisin ehkä mahdollisesti kaivatakin... jotain sellaista. No, en tullut. Pikemminkin tulin ehkä toiveikkaaksi. Nykyään pystyn jo jollain tavalla näkemään itseni tulevaisuudessa seurustelemassa jonkun kanssa, asuvani yhdessä jonkun kanssa, tekemään lapsen jonkun kanssa. Pystyn kuvittelemaan, millainen Se Joku olisi. Tavallisia, niin tavanomaisia haaveita. En ollutkaan se erikoinen ja boheemi ikisinkku, vaan ihan tylsä "lapset, omakotitalo, koira, farmariauto" -ihminen. Koira ja farmariauto minulla tosin jo on...
Edelleen haaveissani on tosin tietty ehto. Minun täytyy laihtua ainakin jonkin verran, ennen kuin ryhdyn aktiivisesti etsimään kumppania. Pidän itseäni ihmisenä ihan hyvänä tyyppinä ja uskon, että minussa olisi paljonkin sellaista josta Se Joku voisi pitää, ehkä jopa sellaisia asioita joita Se Joku voisi rakastaa. Mutta fyysisesti en voi uskoa viehättäväni ketään vielä pitkään aikaan. Ja minun mielestäni fyysinen viehätys on kuitenkin olennainen osa parisuhdetta. Olkoon sitten vaikka pinnallisuutta, mutta niin minä ajattelen.
Ja niinpä elämäni seisoo tietyiltä osin pysähdyksissä sitä mukaa kun laihisprojekti polkee paikoillaan. Joskus kiusaus iskee liian suureksi. Entä, jos tekisin nettitreffi-ilmoituksen? (Olen itse asiassa kerran vuosia sitten tehnytkin, ja jopa käynyt treffeilläkin. Vielä tätä painavampanakin.). Ja sitten jokin pieni ääni päässä sanoo, että ei. Tiedän monia isompikokoisiakin naisia, jotka hämmästyttävää kyllä seurustelevat täysin onnellisesti. Se on minulle jonkinasteinen mysteeri. En tiedä, minkä minun korvieni välissä pitäisi muuttua, ennen kuin pystyisin siihen.
Toisaalta ajatus siitä, että joku pystyisi oikeasti ihastumaan minuun tällaisena, on liian epäuskottava. Ja toisaalta taas melkein yhtä pelottava ajatus on se, jos joku pystyisikin. Jokin osa minussa ei vieläkään uskalla/halua/pysty uskomaan, että voisin olla rakastettu.
maanantai 19. syyskuuta 2011
Vanha vihollinen nostaa päätään
Hiljaista on painonhallintarintamalla. Jotenkin en edes oikeasti haaveile, että ihan lähiaikoina saisin painoa tästä iänikuisesta 113:sta alaspäin. En tällä hetkellä tunne mitään suuren suurta ärsytystä/epätoivoa/vitutusta asian suhteen, tällä hetkellä vain rennohkosta syömisestä saatava ilo tuntuu suhteessa isommalta kuin painon tippumattomuudesta aiheutuva ahdistus.
Toisaalta turhauttaa vähän.
Kyllähän syömisestä voi nauttia, vaikka samalla laihduttaisikin. Olen pystynyt siihen ennenkin. Päivän syömisiin saa mahdutettua silloin tällöin vähän herkkujakin, kun katsoo että kokonaisuus on kunnossa ja tekee valintoja, miettii missä kohtaa voi tinkiä ja missä kohtaa joustaa.
Mutta ongelma on siinä, että minulle Se Juttu syömisessä ei ole se, että haluan syödä karkkia/sipsejä/Subwayn patongin/jäätelöä tms. Se Juttu on se, että haluan syödä miettimättä, kontrolloimatta. Luulin pitkään, että se mitä eniten kaipaan ja se mikä minulle on syömisessä suurin ongelma, ovat nimenomaan herkut. Mutta ei se ole niin. Herkkujen syöminenkään ei ole koko nautinnon arvoista, jos ne syömiset on etukäteen tarkkaan laskettu ja mietitty ja mitoitettu päivän kokonaisuuteen sopivaksi.
Nyt on ollut aika monta sellaista päivää peräkkäin, jolloin olen kaiket illat vain tuntenut jatkuvaa halua napostella jotain. Pitkästä aikaa olen myös tunnistanut sen tunteen, kun haluaa vain syödä lisää, vaikka olisi jo aivan täynnä. Odottaa odottamistaan, että täysinäinen tunne menisi ohi, että voisi syödä lisää. Ja samalla tietää, ettei se ole tervettä. En tiedä, onko mulla joku ahmimishäiriö. Aiemmin syömisessäni on ollut sellaisia piirteitä, aiempina vuosina myös söin selkeästi yksinäisyyteen/vitutukseen/pettymyksiin/suruun pakonomaisella tyylillä. Noina vuosina myös ostin kaapit täyteen herkkuja enkä edes koskaan syönyt kaikkia, tärkeää oli vain varmistaa että tarvittaessa jotain on saatavilla. Tuskin kovin moni lihookaan 128 kiloon pelkästään siksi, että ruoka on hyvää. Noina vuosina myös surkuttelin itseäni kamalasti, ryvin itseinhossa ja vatvoin kauheasti kaikkia psyykkisiä ongelmiani.
Sitten asiat alkoivat hiljalleen muuttua. Jotenkin kyllästyin siihen kaikkeen, jatkuvaan surkutteluun ja itseinhoon ja itseni näkemiseen jonkinlaisena traagisena ja onnettomana hahmona. Tavallaan minä kai tarvitsin sellaista minäkuvaa aikansa, kai se ruokki minussa jotain. Sitten alkoi yhä useammin tuntua, että halusinkin nähdä itseni normaalina, terveenä, itsestään vastuuta ottavana ihan tavallisena ihmisenä, jonka ongelmat eivät ole sen suurempia tai merkittävämpiä kuin muidenkaan. Syömiseni muuttui ajatustapojen muuttumisen myötä ja vaikka vei vielä pari vuotta ennen kuin pystyin laihtumaan, aloin kuitenkin jo pitää itseäni enemmänkin vain tapasyöjänä kuin syömishäiriöisenä.
En usko, että tämänhetkisen ahmimishimoni takana on mitään psyykkisesti sen suurempaa kuviota kuin vanha tottumus. Olen aikoinaan, noina vaikeampina aikoina, tottunut käyttämään kontrolloimatonta syömistä keinona rentoutumiseen, rauhoittumiseen, stressin purkamiseen jne., ja se taipumus nostaa vieläkin välillä päätään, vaikka minulla ei enää isompia psyykkisiä ongelmia olekaan. En täysin tiedä, mistä tämänhetkinen ahmimishimoni tulee, enkä ole varma, miten pystyn selättämään sen. Osittain se voi toki olla ihan hormonaalistakin.
Ahmimishimoon ei ainakaan pidä vastata entistä tiukemmalla kontrollilla, sillä siitä syntyy vain kierre, jossa kontrollointi kostautuu entistä suurempana ahmimisena. Toisaalta kamalasti ei viitsisi löysätäkään, sillä olen tässä löysäillyt jo useamman päivän ilman, että himo olisi kadonnut mihinkään. Saan kohta kaikki viisi karistettua kesäkiloa takaisin jos jatkan vielä näin.
Toisaalta turhauttaa vähän.
Kyllähän syömisestä voi nauttia, vaikka samalla laihduttaisikin. Olen pystynyt siihen ennenkin. Päivän syömisiin saa mahdutettua silloin tällöin vähän herkkujakin, kun katsoo että kokonaisuus on kunnossa ja tekee valintoja, miettii missä kohtaa voi tinkiä ja missä kohtaa joustaa.
Mutta ongelma on siinä, että minulle Se Juttu syömisessä ei ole se, että haluan syödä karkkia/sipsejä/Subwayn patongin/jäätelöä tms. Se Juttu on se, että haluan syödä miettimättä, kontrolloimatta. Luulin pitkään, että se mitä eniten kaipaan ja se mikä minulle on syömisessä suurin ongelma, ovat nimenomaan herkut. Mutta ei se ole niin. Herkkujen syöminenkään ei ole koko nautinnon arvoista, jos ne syömiset on etukäteen tarkkaan laskettu ja mietitty ja mitoitettu päivän kokonaisuuteen sopivaksi.
Nyt on ollut aika monta sellaista päivää peräkkäin, jolloin olen kaiket illat vain tuntenut jatkuvaa halua napostella jotain. Pitkästä aikaa olen myös tunnistanut sen tunteen, kun haluaa vain syödä lisää, vaikka olisi jo aivan täynnä. Odottaa odottamistaan, että täysinäinen tunne menisi ohi, että voisi syödä lisää. Ja samalla tietää, ettei se ole tervettä. En tiedä, onko mulla joku ahmimishäiriö. Aiemmin syömisessäni on ollut sellaisia piirteitä, aiempina vuosina myös söin selkeästi yksinäisyyteen/vitutukseen/pettymyksiin/suruun pakonomaisella tyylillä. Noina vuosina myös ostin kaapit täyteen herkkuja enkä edes koskaan syönyt kaikkia, tärkeää oli vain varmistaa että tarvittaessa jotain on saatavilla. Tuskin kovin moni lihookaan 128 kiloon pelkästään siksi, että ruoka on hyvää. Noina vuosina myös surkuttelin itseäni kamalasti, ryvin itseinhossa ja vatvoin kauheasti kaikkia psyykkisiä ongelmiani.
Sitten asiat alkoivat hiljalleen muuttua. Jotenkin kyllästyin siihen kaikkeen, jatkuvaan surkutteluun ja itseinhoon ja itseni näkemiseen jonkinlaisena traagisena ja onnettomana hahmona. Tavallaan minä kai tarvitsin sellaista minäkuvaa aikansa, kai se ruokki minussa jotain. Sitten alkoi yhä useammin tuntua, että halusinkin nähdä itseni normaalina, terveenä, itsestään vastuuta ottavana ihan tavallisena ihmisenä, jonka ongelmat eivät ole sen suurempia tai merkittävämpiä kuin muidenkaan. Syömiseni muuttui ajatustapojen muuttumisen myötä ja vaikka vei vielä pari vuotta ennen kuin pystyin laihtumaan, aloin kuitenkin jo pitää itseäni enemmänkin vain tapasyöjänä kuin syömishäiriöisenä.
En usko, että tämänhetkisen ahmimishimoni takana on mitään psyykkisesti sen suurempaa kuviota kuin vanha tottumus. Olen aikoinaan, noina vaikeampina aikoina, tottunut käyttämään kontrolloimatonta syömistä keinona rentoutumiseen, rauhoittumiseen, stressin purkamiseen jne., ja se taipumus nostaa vieläkin välillä päätään, vaikka minulla ei enää isompia psyykkisiä ongelmia olekaan. En täysin tiedä, mistä tämänhetkinen ahmimishimoni tulee, enkä ole varma, miten pystyn selättämään sen. Osittain se voi toki olla ihan hormonaalistakin.
Ahmimishimoon ei ainakaan pidä vastata entistä tiukemmalla kontrollilla, sillä siitä syntyy vain kierre, jossa kontrollointi kostautuu entistä suurempana ahmimisena. Toisaalta kamalasti ei viitsisi löysätäkään, sillä olen tässä löysäillyt jo useamman päivän ilman, että himo olisi kadonnut mihinkään. Saan kohta kaikki viisi karistettua kesäkiloa takaisin jos jatkan vielä näin.
maanantai 12. syyskuuta 2011
Huonommuudentunne ja häpeä
Vielä pari vuotta sitten otin todella henkilökohtaisesti kaikki esimerkiksi netistä lukemani kommentit ylipainoisista ihmisistä. Olin täysin valmis uskomaan, että olen kaikkien mielestä huono, vastenmielinen ja ällöttävä ihminen ylipainoni vuoksi, jos joku anonyymi nettipeelo sattui jotain tuon suuntaista yleistävää tekstiä ylipainoisista ihmisistä kirjoittamaan. Yhden ihmisen kommentti oli aina minulle sama kuin yleinen mielipide.
Huonommuudentunne oli jotain tuttua ja arkipäiväistä, jokin sellainen omaan persoonaan kiinni kasvanut elämää haittaava pikku haittapuoli, jonka olemassaolo oli yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. Häpeäntunteesta sen sijaan oli vaikeampi saada kiinni, ja on osittain vieläkin. Se ja sen syntyhistoria ovat minulle arvoitus. En useinkaan tiedosta tuntemaani häpeää, mutta olen päätellyt, että sen täytyy liittyä esimerkiksi seksuaaliseen epävarmuuteeni tai kyvyttömyyteeni kuvitella itseäni vastavuoroisen parisuhteen osapuoleksi. En edes tiedä, liittyykö tuntemani häpeä minuun ihmisenä, vai ainoastaan ruumiilliseen ulkomuotooni.
Jossain vaiheessa - ihan yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamisen ja kypsymisen seurauksena - noin kahteenkymmeneenviiteen ikävuoteen mennessä aloin huomata, että pahin huonommuudentunne oli väistynyt. Osittain se liittyi siihen, että menestyin tietyillä elämänalueilla - esimerkiksi työssäni, joka on sosiaalisesti sekä tunnepuolella hyvin vaativaa ja haastavaa - ja sain sitä kautta itseluottamusta. Muistan, kun minulta 19-vuotiaana AMK:n pääsykokeissa kysyttiin, mistä olen itsessäni ylpeä. Menin lukkoon, enkä osannut sanoa oikein mitään, vaikka muuten juttelin haastattelussa suht rentoutuneesti ja vuolaasti (vaikka olen ujo, olen hyvä ilmaisemaan itseäni verbaalisesti, joten työhaastattelut ja muut vastaavat sosiaalisesti epämukavat tilanteet selvitän yleensä hyvin). Monta vuotta myöhemmin, kun lopulta työn ja tuskan kautta olin löytänyt vahvuuteni tulevassa ammatissani, ajattelin, että nyt tiedän, mitä vastaisin. Se on kantanut minua.
Sen lisäksi, että sain elämässä onnistumisenkokemuksia, opin myös jollain tavalla erottamaan mielen ja ruumiin toisistaan. Se on yksi selkeä muutos ajattelussani. Jollain tasolla osaan nykyään ajatella, että ylipaino ei määrittele minua ihmisenä. Osaan myös yhä useammin suhtautua lähinnä kevyen huvittuneesti yleistäviin ylipainoisia koskeviin kommentteihin. Usein, mutten aina.
Tänään pahoitin pitkästä aikaa mieleni lukiessani erästä hevosiin liittyvää nettikeskustelua. Minähän harrastin ratsastusta lukiovuosiin saakka, sen jälkeen harrastus jäi tauolle olosuhteiden pakosta, ei niinkään siksi että kiinnostus olisi loppunut. Viimeiset viitisen vuotta olen elätellyt sitten kun -haaveita, joissa aloitan ratsastamisen uudestaan ja ostan oman hevosen sitten jonain kauniina päivänä kun olen laihtunut. Tiedän, etten voi ratsastaa ylipainoni vuoksi tällä hetkellä, enkä haluakaan. En edes saisi huonon kehonhallintani vuoksi siitä mitään irti, vaikka teoriassa jonkinlaisen minua kantamaan jaksavan jättiläishevosen löytäisinkin. Täytyy vain ajatella, että sitten kun.
Viime vuosina ratsastuksen parissa on alettu puhumaan enemmän ratsastuksen painorajoista, mikä on toki hevosten hyvinvointia ajatellen hyvä juttu. Välillä vain keskustelu saa sellaisia sävyjä, että pääasia tuntuukin olevan hevosten hyvinvoinnin sijasta se, että läskit eivät saa ratsastaa, vaikka toki itsekkäinä ihmisinä ovat kaikki innolla sinne selkään kapuamassa. Aika usein yleistävään sävyyn sanotaan, että ylipainoiset ratsastajat sitä ja tätä, vaikka oikeasti olisi kyse yksittäistapauksista. Asiallisina alkavat keskustelut luisuvat äkkiä joukkolynkkaukseksi ylipainoisia ratsastajia kohtaan. Kuitenkaan hevonen ei tiedä selässään olevan ihmisen painoindeksiä, joten minun mielestäni ei voi yleisenä totuutena sanoa, että ylipainoinen ihminen (painoon, pituuteen tai hevosen kokoon katsomatta) ei koskaan ikinä milloinkaan voi ratsastaa olematta itsekäs kusipää. Esimerkiksi 75 kiloinen ihminen voi olla normaalipainoinen tai ylipainoinen pituudesta riippuen, ja keskivertohevonen (n. 500 kg, jolloin 75 kg ratsastajan paino on suositeltu 15% hevosen painosta) kantaa tuon kilomäärän ihan mukavasti. Toki reilu ylipaino kiloihin katsomatta jo useinmiten tarkoittaa sitä, että sopivankokoista hevosta voi olla vaikea löytää.
Jostain syystä nämä keskustelut aktivoivat minussa vanhan huonommuudentunteen ja häpeän. Tunnen olevani huono, koska olen ylipainoinen. Hevosten pariin kelpaamaton. Sellainen itsekäs ihminen. Sellainen, jota hoikat ja urheilulliset Oikeat Hevosihmiset halveksivat. En pysty rakentavasti kääntämään hevoshaaveitani motivaattoriksi painonpudotukseen, vaan turhaudun täydellisesti ja alan kiukutella itselleni, että mitä helvetin sisältöä koko elämässä on, kun en voi tehdä mitään kivaa kunnes viimein joskus vuosien päästä ehkä mahdollisesti olen laihtunut. Angstattuani ja kituutettuani sitä ennen karkkeja kaivaten jokaisen hemmetin päivän.
En osaa kääntää aivojani toiseen asentoon, en jaksa enkä halua aina ajatella kypsästi ja rakentavasti.
Huonommuudentunne oli jotain tuttua ja arkipäiväistä, jokin sellainen omaan persoonaan kiinni kasvanut elämää haittaava pikku haittapuoli, jonka olemassaolo oli yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. Häpeäntunteesta sen sijaan oli vaikeampi saada kiinni, ja on osittain vieläkin. Se ja sen syntyhistoria ovat minulle arvoitus. En useinkaan tiedosta tuntemaani häpeää, mutta olen päätellyt, että sen täytyy liittyä esimerkiksi seksuaaliseen epävarmuuteeni tai kyvyttömyyteeni kuvitella itseäni vastavuoroisen parisuhteen osapuoleksi. En edes tiedä, liittyykö tuntemani häpeä minuun ihmisenä, vai ainoastaan ruumiilliseen ulkomuotooni.
Jossain vaiheessa - ihan yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamisen ja kypsymisen seurauksena - noin kahteenkymmeneenviiteen ikävuoteen mennessä aloin huomata, että pahin huonommuudentunne oli väistynyt. Osittain se liittyi siihen, että menestyin tietyillä elämänalueilla - esimerkiksi työssäni, joka on sosiaalisesti sekä tunnepuolella hyvin vaativaa ja haastavaa - ja sain sitä kautta itseluottamusta. Muistan, kun minulta 19-vuotiaana AMK:n pääsykokeissa kysyttiin, mistä olen itsessäni ylpeä. Menin lukkoon, enkä osannut sanoa oikein mitään, vaikka muuten juttelin haastattelussa suht rentoutuneesti ja vuolaasti (vaikka olen ujo, olen hyvä ilmaisemaan itseäni verbaalisesti, joten työhaastattelut ja muut vastaavat sosiaalisesti epämukavat tilanteet selvitän yleensä hyvin). Monta vuotta myöhemmin, kun lopulta työn ja tuskan kautta olin löytänyt vahvuuteni tulevassa ammatissani, ajattelin, että nyt tiedän, mitä vastaisin. Se on kantanut minua.
Sen lisäksi, että sain elämässä onnistumisenkokemuksia, opin myös jollain tavalla erottamaan mielen ja ruumiin toisistaan. Se on yksi selkeä muutos ajattelussani. Jollain tasolla osaan nykyään ajatella, että ylipaino ei määrittele minua ihmisenä. Osaan myös yhä useammin suhtautua lähinnä kevyen huvittuneesti yleistäviin ylipainoisia koskeviin kommentteihin. Usein, mutten aina.
Tänään pahoitin pitkästä aikaa mieleni lukiessani erästä hevosiin liittyvää nettikeskustelua. Minähän harrastin ratsastusta lukiovuosiin saakka, sen jälkeen harrastus jäi tauolle olosuhteiden pakosta, ei niinkään siksi että kiinnostus olisi loppunut. Viimeiset viitisen vuotta olen elätellyt sitten kun -haaveita, joissa aloitan ratsastamisen uudestaan ja ostan oman hevosen sitten jonain kauniina päivänä kun olen laihtunut. Tiedän, etten voi ratsastaa ylipainoni vuoksi tällä hetkellä, enkä haluakaan. En edes saisi huonon kehonhallintani vuoksi siitä mitään irti, vaikka teoriassa jonkinlaisen minua kantamaan jaksavan jättiläishevosen löytäisinkin. Täytyy vain ajatella, että sitten kun.
Viime vuosina ratsastuksen parissa on alettu puhumaan enemmän ratsastuksen painorajoista, mikä on toki hevosten hyvinvointia ajatellen hyvä juttu. Välillä vain keskustelu saa sellaisia sävyjä, että pääasia tuntuukin olevan hevosten hyvinvoinnin sijasta se, että läskit eivät saa ratsastaa, vaikka toki itsekkäinä ihmisinä ovat kaikki innolla sinne selkään kapuamassa. Aika usein yleistävään sävyyn sanotaan, että ylipainoiset ratsastajat sitä ja tätä, vaikka oikeasti olisi kyse yksittäistapauksista. Asiallisina alkavat keskustelut luisuvat äkkiä joukkolynkkaukseksi ylipainoisia ratsastajia kohtaan. Kuitenkaan hevonen ei tiedä selässään olevan ihmisen painoindeksiä, joten minun mielestäni ei voi yleisenä totuutena sanoa, että ylipainoinen ihminen (painoon, pituuteen tai hevosen kokoon katsomatta) ei koskaan ikinä milloinkaan voi ratsastaa olematta itsekäs kusipää. Esimerkiksi 75 kiloinen ihminen voi olla normaalipainoinen tai ylipainoinen pituudesta riippuen, ja keskivertohevonen (n. 500 kg, jolloin 75 kg ratsastajan paino on suositeltu 15% hevosen painosta) kantaa tuon kilomäärän ihan mukavasti. Toki reilu ylipaino kiloihin katsomatta jo useinmiten tarkoittaa sitä, että sopivankokoista hevosta voi olla vaikea löytää.
Jostain syystä nämä keskustelut aktivoivat minussa vanhan huonommuudentunteen ja häpeän. Tunnen olevani huono, koska olen ylipainoinen. Hevosten pariin kelpaamaton. Sellainen itsekäs ihminen. Sellainen, jota hoikat ja urheilulliset Oikeat Hevosihmiset halveksivat. En pysty rakentavasti kääntämään hevoshaaveitani motivaattoriksi painonpudotukseen, vaan turhaudun täydellisesti ja alan kiukutella itselleni, että mitä helvetin sisältöä koko elämässä on, kun en voi tehdä mitään kivaa kunnes viimein joskus vuosien päästä ehkä mahdollisesti olen laihtunut. Angstattuani ja kituutettuani sitä ennen karkkeja kaivaten jokaisen hemmetin päivän.
En osaa kääntää aivojani toiseen asentoon, en jaksa enkä halua aina ajatella kypsästi ja rakentavasti.
lauantai 10. syyskuuta 2011
Är-syt-tää!!!
Huoh, paino on taas siinä +113 -ikuisuusjumituslukemassa. Ja ihan oma syyni.
Tänäänkin söin hyyyyvin karkeasti arvioiden ehkä 1600 - 1700 kcal, vaikka aamulla päätin, että seuraavaan vapaapäivään (= tiistai) saakka syön korkeintaan 1200 kcal, mutta ei se vaan mene niin. Söin töissä aamulla munavoipiirakan ja kävin ruokasalilla syömässä lounaaksi kylmäsavulohisalaattia. Olin suunnitellut, että en illalla söisi muuta kuin tonnikalasalaatin tähteet ja iltapalaksi pienen annoksen jäätelöä (niin, minä herkkuaddiktina syön jäätelöä myös "hyvinä" laihdutuspäivinä ja ihan suunnitellusti!), mutta söinkin sitten niiden lisäksi myös nuudeleita sekä palan vaaleaa leipää ja kaksi hapankorppua. Turhia hiilareita, joista tuli varmasti ainakin + 400 kcal.
Sinänsä hölmöä, että kaikkina niinä aikoina jolloin en laihduta, en yleensä mieti yhtään mitä syön, enkä varsinkaan tunne huonoa omatuntoa jostain leipäpalasta. Niihin aikoihin verraten minun pitäisi olla tyytyväinen jokaisesta päivästä, jolloin kalorit pysyvät edes 2000 alapuolella. "En jaksa yhtään ajatella mitä syön" -kausiin verraten syön nyt ihan hemmetin kurinalaisesti ja järkevästi (viime viikonloppua lukuunottamatta...), mutta olen silti tyytymätön. Aina laihduttamaan ryhdyttyäni nostan kriteereitä niin paljon, että äkkiä en olekaan tyytyväinen syömisteni hallintaan juuri koskaan. Ansaitut, etukäteen suunnitellut herkkupäivät ovat eri asia, sillä niiden aikana tavallaan nollaan laihdutuksen henkisesti aina vähäksi aikaa.
Samasta ehdottomuudesta kertovat myös fiilikseni viime vuoden 15 kilon laihdutusrupeaman aikana. Silloin minulla oli koko ajan tunne, että syön päin hemmettiä, vaikka painoni kuitenkin putosi koko ajan, joskin maltillisessa tahdissa. Nyt jälkeen päin miettiessäni söin silloin ihan hiton kurinalaisesti ja järkevästi! Mutta silloin se ei tuntunut siltä.
Tietynlainen ajatusmallien jäykkyys on ehkä yksi ongelmani laihdutuksen mentaalipuolella. En osaa syödä joustavan järkevästi, joustan joko niin paljon etten mieti yhtään syömisiäni, tai sitten kontrolloin niin paljon että kyllästyn koko touhuun nopeasti. Täytyisi syödä sen verran sallivasti, että laihdutus tuntuisi helpohkolta ja syömisestä saisi nautintoa, mutta sen verran kontrolloidusti että paino kuitenkin putoaa. Ja tällä välillä tasapainon löytäminen on se minun ongelmani.
Tulipa taas tylsä postaus. Olin etukäteen ajatellut välttää tällaisia "mitä söin tänään" -henkisiä kirjoituksia ja kirjoittaa enemmän pohdiskelevaan tyyliin mm. itsetunnosta ja kehonkuvasta, mutta jotenkin näitä käytännönläheisiä juttuja on vain helpompi kirjoittaa.
Tänäänkin söin hyyyyvin karkeasti arvioiden ehkä 1600 - 1700 kcal, vaikka aamulla päätin, että seuraavaan vapaapäivään (= tiistai) saakka syön korkeintaan 1200 kcal, mutta ei se vaan mene niin. Söin töissä aamulla munavoipiirakan ja kävin ruokasalilla syömässä lounaaksi kylmäsavulohisalaattia. Olin suunnitellut, että en illalla söisi muuta kuin tonnikalasalaatin tähteet ja iltapalaksi pienen annoksen jäätelöä (niin, minä herkkuaddiktina syön jäätelöä myös "hyvinä" laihdutuspäivinä ja ihan suunnitellusti!), mutta söinkin sitten niiden lisäksi myös nuudeleita sekä palan vaaleaa leipää ja kaksi hapankorppua. Turhia hiilareita, joista tuli varmasti ainakin + 400 kcal.
Sinänsä hölmöä, että kaikkina niinä aikoina jolloin en laihduta, en yleensä mieti yhtään mitä syön, enkä varsinkaan tunne huonoa omatuntoa jostain leipäpalasta. Niihin aikoihin verraten minun pitäisi olla tyytyväinen jokaisesta päivästä, jolloin kalorit pysyvät edes 2000 alapuolella. "En jaksa yhtään ajatella mitä syön" -kausiin verraten syön nyt ihan hemmetin kurinalaisesti ja järkevästi (viime viikonloppua lukuunottamatta...), mutta olen silti tyytymätön. Aina laihduttamaan ryhdyttyäni nostan kriteereitä niin paljon, että äkkiä en olekaan tyytyväinen syömisteni hallintaan juuri koskaan. Ansaitut, etukäteen suunnitellut herkkupäivät ovat eri asia, sillä niiden aikana tavallaan nollaan laihdutuksen henkisesti aina vähäksi aikaa.
Samasta ehdottomuudesta kertovat myös fiilikseni viime vuoden 15 kilon laihdutusrupeaman aikana. Silloin minulla oli koko ajan tunne, että syön päin hemmettiä, vaikka painoni kuitenkin putosi koko ajan, joskin maltillisessa tahdissa. Nyt jälkeen päin miettiessäni söin silloin ihan hiton kurinalaisesti ja järkevästi! Mutta silloin se ei tuntunut siltä.
Tietynlainen ajatusmallien jäykkyys on ehkä yksi ongelmani laihdutuksen mentaalipuolella. En osaa syödä joustavan järkevästi, joustan joko niin paljon etten mieti yhtään syömisiäni, tai sitten kontrolloin niin paljon että kyllästyn koko touhuun nopeasti. Täytyisi syödä sen verran sallivasti, että laihdutus tuntuisi helpohkolta ja syömisestä saisi nautintoa, mutta sen verran kontrolloidusti että paino kuitenkin putoaa. Ja tällä välillä tasapainon löytäminen on se minun ongelmani.
Tulipa taas tylsä postaus. Olin etukäteen ajatellut välttää tällaisia "mitä söin tänään" -henkisiä kirjoituksia ja kirjoittaa enemmän pohdiskelevaan tyyliin mm. itsetunnosta ja kehonkuvasta, mutta jotenkin näitä käytännönläheisiä juttuja on vain helpompi kirjoittaa.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Epämääräinen viikko
Kuten olen kirjoittanutkin, paino jumitti useamman viikon sitkeästi vaikka olisin syönyt mitä tai ollut syömättä. Nyt viimeisen viikon ajan on jotenkin ollut sellainen tunne, että projektini on vuorostaan henkisistä syistä jumissa.
Viikonloppu kului rennoissa merkeissä. Olen viime aikoina ollut niin epäsosiaalinen, että se alkoi jo toden teolla ahdistaa. Nyt kun kerrankin oli enemmän menoa ja tapahtumia, en todellakaan alkanut stressaamaan syömisistä. Varsinkin, kun paino viimein ansaitusti oli ottanutkin harppauksen alaspäin.
Lauantaina olin käymässä mökillä, sillä vein koirani sinne äidilleni hoitoon ennen kuin lähdin kavereiden kanssa istumaan iltaa. Mökillä oli äitini ja hänen miehensä lisäksi pari muutakin sukulaista käymässä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Söimme hyvin: pastaa, haukea ja sienikastiketta. Ja minä olin vieläpä itse leiponut banoffeen kahvin kanssa tarjottavaksi, paraskin laihduttaja. Se oli muuten aivan järkyttävän hyvää, testatkaa joskus ellette ole jo kokeilleet! Illalla sitten tapasin kavereitani ja mm. söin sipsejä ja join aivan liian monta annosta alkoholipitoisia juomia...
Sunnuntaina puolestaan olo oli sellainen, että mielessä olivat ihan muut ruuat kuin laihduttajalle soveltuvat syömiset. Koska käyn nykyään bilettämässä vaivaiset 2-4 kertaa vuodessa, ei laihduttamiseni kaadu siihen, vaikka noina muutamana päivänä vuodessa söisinkin mitä sattuu. Niinpä hain kaupasta pakastepizzan, irtokarkkia ja sipsejä. Kun koira palasi hoidosta, äiti puolestaan toi mukanaan banoffeen tähteet sekä mummon synttäreiltä tähteeksi jääneen pikkupalan voileipäkakkua. Ei hemmetti, tämä menee jo sellaiseksi etten kehtaa edes kirjoittaa :D No, söin siis sen pizzan, puolet irtokarkeista, banoffeen tähteet sekä sipsejä.
Maanantaina oli sitten tuhottava loput jäljelle jääneet herkut, eli loput sipsit sekä karkit sekä se voileipäkakkupalanen. Tiistai ja keskiviikko menivät suht normaalisti, olin töissä ja söin sillä tavalla kuin nyt yleensä työpäivinä syön, kalorit ehkä jossain 1400-1600 välillä. Normaalisti pyrin 1200 kaloriin, mutta harvemmin onnistun.
Eilen oli viikon ainoa vapaapäivä, ja oli taas pakko ostaa vähän irtokarkkeja. Ruuaksi söin vain tonnikalasalaattia, pidin ruuat tarkoituksella kevyempinä että voin syödä ne karkit ilman että koko päivän syömiset kaatuvat siihen. Kalorit ehkä jotain 1800-2000 kieppeillä.
Tänään olen syönyt ehkä ~ 1600 kalorin edestä. Edessä kolme aamuvuoropäivää, joten todennäköisesti saan itseni pidettyä jonkinlaisessa kurissa (työpäivinä syömisten hallinta on aina minulle helpompaa).
Mutta kylläpä on vaikea vältellä herkkuja, kun ensimmäistä kertaa noin viiteen viikkoon menin ne ihan kunnolla itselleni sallimaan! Koko viikon ollut sellainen olo, että ei vaan jaksaisi miettiä syömisiä yhtään. Vaa'alla olen käynyt viikon aikana ainoastaan eilen, ja silloin lukema oli 113 kieppeillä, eli noin kilon korkeampi kuin viime viikolla matalimmillaan.
Kaipaan sitä oloa joka vallitsee silloin, kun tietää syöneensä järkevästi ja vaa'alle mennessään voi odottaa hyviä lukemia. Siinä mielessä tämä viikko on ollut aika turhauttava.
Viikonloppu kului rennoissa merkeissä. Olen viime aikoina ollut niin epäsosiaalinen, että se alkoi jo toden teolla ahdistaa. Nyt kun kerrankin oli enemmän menoa ja tapahtumia, en todellakaan alkanut stressaamaan syömisistä. Varsinkin, kun paino viimein ansaitusti oli ottanutkin harppauksen alaspäin.
Lauantaina olin käymässä mökillä, sillä vein koirani sinne äidilleni hoitoon ennen kuin lähdin kavereiden kanssa istumaan iltaa. Mökillä oli äitini ja hänen miehensä lisäksi pari muutakin sukulaista käymässä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Söimme hyvin: pastaa, haukea ja sienikastiketta. Ja minä olin vieläpä itse leiponut banoffeen kahvin kanssa tarjottavaksi, paraskin laihduttaja. Se oli muuten aivan järkyttävän hyvää, testatkaa joskus ellette ole jo kokeilleet! Illalla sitten tapasin kavereitani ja mm. söin sipsejä ja join aivan liian monta annosta alkoholipitoisia juomia...
Sunnuntaina puolestaan olo oli sellainen, että mielessä olivat ihan muut ruuat kuin laihduttajalle soveltuvat syömiset. Koska käyn nykyään bilettämässä vaivaiset 2-4 kertaa vuodessa, ei laihduttamiseni kaadu siihen, vaikka noina muutamana päivänä vuodessa söisinkin mitä sattuu. Niinpä hain kaupasta pakastepizzan, irtokarkkia ja sipsejä. Kun koira palasi hoidosta, äiti puolestaan toi mukanaan banoffeen tähteet sekä mummon synttäreiltä tähteeksi jääneen pikkupalan voileipäkakkua. Ei hemmetti, tämä menee jo sellaiseksi etten kehtaa edes kirjoittaa :D No, söin siis sen pizzan, puolet irtokarkeista, banoffeen tähteet sekä sipsejä.
Maanantaina oli sitten tuhottava loput jäljelle jääneet herkut, eli loput sipsit sekä karkit sekä se voileipäkakkupalanen. Tiistai ja keskiviikko menivät suht normaalisti, olin töissä ja söin sillä tavalla kuin nyt yleensä työpäivinä syön, kalorit ehkä jossain 1400-1600 välillä. Normaalisti pyrin 1200 kaloriin, mutta harvemmin onnistun.
Eilen oli viikon ainoa vapaapäivä, ja oli taas pakko ostaa vähän irtokarkkeja. Ruuaksi söin vain tonnikalasalaattia, pidin ruuat tarkoituksella kevyempinä että voin syödä ne karkit ilman että koko päivän syömiset kaatuvat siihen. Kalorit ehkä jotain 1800-2000 kieppeillä.
Tänään olen syönyt ehkä ~ 1600 kalorin edestä. Edessä kolme aamuvuoropäivää, joten todennäköisesti saan itseni pidettyä jonkinlaisessa kurissa (työpäivinä syömisten hallinta on aina minulle helpompaa).
Mutta kylläpä on vaikea vältellä herkkuja, kun ensimmäistä kertaa noin viiteen viikkoon menin ne ihan kunnolla itselleni sallimaan! Koko viikon ollut sellainen olo, että ei vaan jaksaisi miettiä syömisiä yhtään. Vaa'alla olen käynyt viikon aikana ainoastaan eilen, ja silloin lukema oli 113 kieppeillä, eli noin kilon korkeampi kuin viime viikolla matalimmillaan.
Kaipaan sitä oloa joka vallitsee silloin, kun tietää syöneensä järkevästi ja vaa'alle mennessään voi odottaa hyviä lukemia. Siinä mielessä tämä viikko on ollut aika turhauttava.
perjantai 2. syyskuuta 2011
Se putoaa sittenkin
Jumitus näyttäisi olevan tältä erää ohi, tosin eiköhän se kohta taas ala uudestaan. Paino on parissa päivässä tipahtanut 113.5 kg:sta 111.9 kg:aan. Oli jo aikakin! Nyt voin alkaa jo varovasti sanoa, että olen karistanut kesäkilot ja osan viime talvenkin kiloista. Kertauksena: elokuussa 2011 painoin isomman laihdutusrupeaman jälkeen 111 kg, jonka jälkeen sain vielä syksyn mittaan painon käväisemään alimmillaan 108.5 kg:ssa, mutta en laske sitä "todelliseksi" lukemaksi koska paino tosiaan vain käväisi siellä. Oikeasti joku 109-110 on alin mihin voin sanoa päässeeni. Sitten en koko talveen ja kevääseen jaksanut ajatella koko laihduttamista, mutta kilot pysyivät aika pitkään poissa; keväällä painoin 113-114 kg. Kesän jälkeen sitten jo 117-118. Ja nyt sitten taas aletaan olla kohta tuossa 111:ssa. Vähän jojoilua, siis. Toisaalta kesäkilot tulivat ja lähtivät niin nopeasti, että lienivät lähinnä nestettä.
Varovasti toivon, että voisin jopa ennen tämän vuoden loppua päästä kaksinumeroisiin lukemiin. Minulle realistinen pudotustahti on noin 3 kg/kk, joten vähän tiukkaa se tulisi tekemään. Mutta olisi niin hienoa painaa se 99,9 kg mahdollisimman nopeasti... Milloinkohan painoni on viimeksi ollut kaksinumeroinen? Varmaankin yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen vuoden välisenä kesänä... Ajattelin muuten, että jos joissain vaiheessa jaksaisin, voisin skannailla ja laittaa tänne joitakin lapsuuden ja nuoruuden kuviani, niin näkisitte millainen olen ollut silloin. Kun nyt katson esimerkiksi yläasteaikaisia kuviani, en näytä niissä mielestäni mitenkään järkyttävältä, vaikka silloin siltä tuntuikin. Voi, jos en olisi antanut kilojen vaikuttaa niin paljon itsetuntooni.
Olen muuten huomenna menossa kavereiden kanssa bilettämään, ja mietin juuri mitä laittaisin päälleni. Päädyin kokeilemaan yhtä mekkoa, jonka ostin toukokuussa. Silloin se oli ihan hirveä makkarankuori, mutta ostin sen silloin kuitenkin, koska ajattelin että saan pursuilevan keskivartalon peitettyä jollain päällyspuserolla. Mekossa on spagettiolkaimet, joten ihan sellaisenaan en sitä voisikaan käyttää vielä aikoihin. Mutta nyt kun kokeilin sitä, huomasin sen jo selkeästi väljentyneen! Tiukka se on edelleen keskivartalon kohdalta, mutta kyllä mä silti tällaisena kehtaan lähteä ihmisten ilmoille (paitsi, että huomenna ajattelin kyllä laittaa istuvat rintsikat ;p):
Yllättävää kyllä, näytän toi päällä mielestäni ihan ihmiseltä. Paksulta ihmiseltä kylläkin, mutta ihmiseltä kuitenkin. Tähän saakka olen tottunut pitämään itseäni vain muodottomana läskikasana. Enkä 128 kiloisena olisi todellakaan kehdannut pitää polvipituista mekkoa.
Varovasti toivon, että voisin jopa ennen tämän vuoden loppua päästä kaksinumeroisiin lukemiin. Minulle realistinen pudotustahti on noin 3 kg/kk, joten vähän tiukkaa se tulisi tekemään. Mutta olisi niin hienoa painaa se 99,9 kg mahdollisimman nopeasti... Milloinkohan painoni on viimeksi ollut kaksinumeroinen? Varmaankin yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen vuoden välisenä kesänä... Ajattelin muuten, että jos joissain vaiheessa jaksaisin, voisin skannailla ja laittaa tänne joitakin lapsuuden ja nuoruuden kuviani, niin näkisitte millainen olen ollut silloin. Kun nyt katson esimerkiksi yläasteaikaisia kuviani, en näytä niissä mielestäni mitenkään järkyttävältä, vaikka silloin siltä tuntuikin. Voi, jos en olisi antanut kilojen vaikuttaa niin paljon itsetuntooni.
Olen muuten huomenna menossa kavereiden kanssa bilettämään, ja mietin juuri mitä laittaisin päälleni. Päädyin kokeilemaan yhtä mekkoa, jonka ostin toukokuussa. Silloin se oli ihan hirveä makkarankuori, mutta ostin sen silloin kuitenkin, koska ajattelin että saan pursuilevan keskivartalon peitettyä jollain päällyspuserolla. Mekossa on spagettiolkaimet, joten ihan sellaisenaan en sitä voisikaan käyttää vielä aikoihin. Mutta nyt kun kokeilin sitä, huomasin sen jo selkeästi väljentyneen! Tiukka se on edelleen keskivartalon kohdalta, mutta kyllä mä silti tällaisena kehtaan lähteä ihmisten ilmoille (paitsi, että huomenna ajattelin kyllä laittaa istuvat rintsikat ;p):
Yllättävää kyllä, näytän toi päällä mielestäni ihan ihmiseltä. Paksulta ihmiseltä kylläkin, mutta ihmiseltä kuitenkin. Tähän saakka olen tottunut pitämään itseäni vain muodottomana läskikasana. Enkä 128 kiloisena olisi todellakaan kehdannut pitää polvipituista mekkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)