Nyt on yksi niistä tätä nykyä harvinaisista päivistä, jolloin en ole koko ajan huolissani jostakin.
Viime aikoina olen odotellut lausuntoa kissani ruumiinavauksesta Evirasta, ja se on ollut päällimmäisin huolenaiheeni. Vahvin arvaus on, että sillä oli suolistossa kasvain, sillä sillä oli ollut ajoittaista ruuansulatusoireilua jo pitkään, ultrassa näkyi suoliston alueella jotain epämääräistä massaa ja se oksenteli veristä vaahtoa sekä lopulta vuoti peräpäästäänkin verta, jolloin lopetuspäätös tehtiin. Niin, ja nämä oksentelut ja verenvuodot ilmenivät siis vuorokauden sisällä, minulla ei ole tapana katsella selvästi sairaita eläimiä nurkissani tekemättä asialle mitään. Kissalla esiintyi tosiaan epämääräistä ajoittaista oksentelua useamman vuoden ajan, ja sitä hoidettiin oireenmukaisesti. Ulrassa, röntgenissä ja verikokeissa käytiin matkan varrella monen monta kertaa, eikä mitään konkreettista jäänyt koskaan käteen. Oireenmukaisella hoidolla kissa pysyi ihan ok kunnossa, ja yhdessä vaiheessa oireet saatiinkin hallintaan niin, että toukokuun 2008 ja tämän syksyn välillä emme joutuneetkaan käymään yhtään kertaa oksentelun vuoksi lääkärissä. Olin kuvitellut tehneeni kaiken niin hyvin kuin pystyn, ja tiedostin että kissan perussairaus saattaa olla vakavampikin, ja että se todennäköisesti jossain vaiheessa romahtaa ja kuolee siihen. Kuten tapahtuikin. Mutta silti jälkeenpäin kaikki on toisin... Pääasiallinen syyllisyydenaiheeni on se, että olen aina ollut tosi hajamielinen ja muistamaton eläinteni madotusten suhteen. Tänä syksynä rokotusten yhteydessä muistin antaa Axilurit yhtenä päivänä (pitäisi antaa kolmena) ja sitä edellinen kerta oli ties milloin. Ei ainakaan viime keväänä, jolloin olisi pitänyt. No, kissat ovat sisäkissoja ja niitä kuitenkin ON vuosien varrella madotettu vaikkakin epäsäännöllisesti, joten hirveän todennäköistä ei ole, että kuolleella kissalla olisi mitään hirveää matoarmeijaa elimistössään ollut, ei ainakaan niin huomattavaa että se olisi voinut aiheuttaa noin radikaalit oireet ja kuoleman. Mutta totta kai mä olen nyt takertunut tuohon ainoaan selkeään hoitovirheeseeni ja ajattelen päivin öin, että katin oireet varmaan johtuivat siitä että olin huono omistaja enkä muistanut madottaa sitä. Eihän sillä tietenkään ole mitään väliä, että katti oli rokotettu, sen hammaskivet poistettiin useampaan kertaan, se ei ulkoillut tuolla petoeläinten ja autojen armoilla yksin kuten suuri osa maatiaiskissoista, se söi kohtuullisen hyvälaatuista ruokaa jne., vain sillä on merkitystä että mä olin huolimaton madotusten kanssa, ja se tekee minusta absoluuttisen huonon eläintenomistajan. Huokaus. Viime aikoina musta on tullut tällainen, eli jos löydän yhden virheen toiminnastani, koen sen leimaavan minut ihmisenä täysin ja mitätöivän kaikki ne asiat, jotka kuitenkin olen tehnyt oikein.
No, toistaiseksi elävät kissa ja koira on "määräaikaishuollettu", eli molemmat hiljattain rokotettu ja madotettu, katilta poistettu hammaskivet ja koiran kasvuhäiriö hoidettu kaikkien suositusten mukaan. Olen mä jotain tehnyt oikeinkin. Voi kun se jonain päivänä riittäisi.
Itse asiassa tällä hetkellä tuo ajattelumalli ei ole ihan vahvimmillaan. Pari päivää minusta on tuntunut lähes normaalilta. Epäilen edelleen, että tämä ajattelun hysteerisyys liittyy osin hormonitoimintaan. Kuukautiskierto on jotenkin kummasti venynyt ollen viimeksi 41 päivää, nyt on päivä 7 ja olotila suhteellisen normaali. Hemmetti, minulta jäävät varmaan ne lapset tekemättä tämänkin vuoksi. Kai tässä on joku isompikin hormonaalinen häiriö taustalla, ja sitten joskus vaikka päälle kolmikymppisenä onnistuisinkin jostain kumppanin löytämään, raskaaksi hankkiutuminen olisi niin vaikeaa että ikä tulisi vastaan. Niin tässä kai käy.
Paino oli tänä aamuna 116,9. Olisi kyllä pakko saada sitä vähän alaspäin. Mistään isoista pudotuksista en tällä hetkellä edes haaveile, mutta lähemmäs sataakymppiä pitäisi kyllä päästä.
Alle kolmikymppinen Werna laihduttaa vaikeasta ylipainosta pienempiin lukemiin ja yrittää samalla hankkia Elämän. Painonhallintaa, itsetunto-ongelmia, ihmisenä kasvamista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arkea. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arkea. Näytä kaikki tekstit
perjantai 25. marraskuuta 2011
torstai 17. marraskuuta 2011
Päivät 11. - 19.
Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?
Tällä hetkellä aktiivisesti seuraamistani varmaankin Kupariperhosen blogi, koska hän on päässyt laihdutuksessaan jo todella pitkälle, sekä vaikuttaa hyvin motivoituneelta ja itsetunnoltaan terveeltä.
Päivä 12: Mitä syöt yleensä?
Ai miten yleensä? Niinä kausina kun syön terveellisesti, melkeinpä päivittäin/viikkotasolla usein syömiäni ruokia ovat ruisleipä, raejuusto, tonnikala, erilaiset salaatit, maustamaton jogurtti + pakastevadelmat, erilaiset wokkipannulla valmistettavat kasvisruuat, lohi, kasvissosekeitot... Epäterveellisellä kaudella taas kuluu ennen kaikkea hiilareita: vaaleaa leipää, pastaa, nuudeleita, karkkia, jäätelöä...
Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?
Periaatteessa terveellisin keinoin siinä mielessä, etten kituuta millään järjettömän pienillä kalorimäärillä, mutta ruuan laadusta tingin laihduttaessanikin tosi paljon. Eli kasviksia ja proteiinia saan liian vähän myös laihduttaessani, ja korvaan niitä hiilareilla ja herkuilla. Toistan, myös laihduttaessani! Silloin vain kokonaiskalorimäärä jää paljon pienemmäksi kuin muuten.
Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?
No, en suoraan sanoen usko, että tulen koskaan saamaan kovin ihailtavaa vartaloa. Olen niin laiska liikkumaan, että esimerkiksi kovin kiinteää tai lihaksikasta minusta tuskin koskaan tulee. Haluaisin laihtua sen verran, että normaalit "naisen muodot" tulisivat selkeämmin esiin, ja että näyttäisin hiukan sopusuhtaisemmalta. Uskon, että silloin olisin ihan riittävän tyytyväinen itseeni. Täydellisen tyytyväinenhän ei tarvitse ollakaan, tuskin kukaan on.
Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?
En syö kanaa enkä punaista lihaa. Ei ole auttanut pätkääkään, uskon että minun kohdallani "kasvissyönti" on vain lisännyt hiilareiden kulutusta.
Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?
Muistelen, että olin 12-13 -vuotias, kun laihdutin ensimmäistä kertaa viitisen kiloa painonvartijoiden ohjeilla. Joka tapauksessa olin silloin vielä ala-asteella.
Päivä 17: Lempiruokasi?
Suomalaista järvikalaa pannulla paistettuna tai sitten uunikalana, perunamuusia, kylmää kermaviilikastiketta ja lisäkkeenä jotain metsäsienistä tehtyä mättöä.
Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?
Karkit. Kaikki missä on sokeria.
Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?
Nääh, en mitään. Inhoan sellaista tarkoitushakuista liikuntaa, "vahingossa" (esim. koiran kanssa lenkkeily) se voi olla ihan kivaa.
(Tulee tunne, että nämä kysymykset on tarkoitettu sellaisille oikeille laihduttajille :D)
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Lisää uusia haasteita
On yksi (ei kylläkään syömiseen, mutta elämään yleensä liittyvä) asia, jonka suhteen olen ihme kyllä onnistunut ainakin jossain määrin muuttamaan toimintatapaani.
Minulla on taipumusta olla kauhea asioiden vatvoja. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa haaveilin, että pyrkisin yliopistoon opiskelemaan. No, mistä minä lähdin liikkeelle pohdinnoissani? Tietenkin siitä, löytäisinkö asuntoa tuosta opiskelukaupungista. Riittäisivätkö rahat? Pystyisinkö pitämään auton? Osaisinko lukea paksuja, englanninkielisiä tenttikirjoja (todennäköisesti en)? Löytäisinkö töitä ko. ammatissa? Jossain vaiheessa sitten juttelin työkaverin kanssa, jolla paljastui olevan vastaavanlaisia suunnitelmia. Hän oli jopa hakenut kouluun ja menossa pääsykokeisiin. Kyselin, miten hän aikoo järjestää käytännön asiat - hänellä oli mm. lapsia ja talo, jotka voivat varmaankin tuoda haasteita opiskeluun. "En ole miettinyt sitä vielä," hän vastasi. "Mietin sitä sitten, jos pääsen sisään. Kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja turhaahan sitä vielä on pohtia, en edes tiedä miten pääsykokeissa käy."
Jos siis suunnittelen esimerkiksi jonkinlaista elämänmuutosta, pyrin selvittämään kaikki mahdolliset käytännön asiat (myös sellaiset, joita ei ole siinä vaiheessa edes mahdollista selvittää) etukäteen, koska en kestä minkäänlaista epävarmuutta.Yleensä jo ensimmäinen askel jää tästä syystä ottamatta, koska en pysty ennakoimaan niitä miljoonaa muuta askelta sen jälkeen. Olen vähän huono tekemään hyppyjä tuntemattomaan.
Mutta nyt olen yllättänyt itseni tässä suhteessa kahteen kertaan lyhyen ajan sisällä.
Ensin oli työpaikanvaihto. Haaveilin toisenlaisesta työstä, mutta vatvoin monia käytännön asioita (riittäisivätkö rahat päivätyössä, miten sopeutuisin uuteen työyhteisöön, miten pystyisin lähtemään vanhasta tutusta työyhteisöstä ja niin edelleen). Sitten päätin, että kysäisen ihan vain teoreettisessa mielessä esimieheltäni, millaisia mahdollisuuksia työyksikön vaihtoon olisi lähitulevaisuudessa. Mahdollisuus tarjoutuikin yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa olin kaikista uusista haasteista niin innoissani, että kaikki käytännön asiat joiden olin ajatellut olevan kynnyskysymyksiä, tuntuivatkin äkkiä ihan mahdollisilta ylittää.
Toinen asia oli aivan uskomaton sattumien summa.
Olen haaveillut eräästä lisätutkinnosta jo pidemmän aikaa. Tämä tutkinto suoritetaan työn ohella, ja se vaatii muutaman vuoden opiskelua ja sinne hakemiseen on tietyt pätevyyskriteerit. Vaihdettuani työyksikköä, tulin jutelleeksi asiasta työkaverin kanssa, joka on juuri suorittanut tämän kyseisen tutkinnon.
"Ne ovat aloittamassa juuri seuraavan nelivuotisen koulutusohjelman, hae sinne!" hän innosti minua.
"Mutta sinnehän on hakuaika jo päättynyt," minä vastasin. "Enkä minä olen varma, riittääkö pätevyyteni, AMK-tason tutkinnon suorittaneiltahan vaaditaan lisäopintoja. Enkä tiedä, saisiko työnantajalta rahoitusta, se kouluhan on todella kallis."
Työkaverini sattui tietämään, että koulutusohjelmaan oli ollut melko vähän hakijoita, ja kannusti minua kysymään koulutuksen järjestäjältä, ottaisivatko he vielä hakemukseni vastaan.
Mietin asiaa viikonlopun yli, ja aloin vähän innostua. Maanantaina päätin, että laitan koulutuksen järjestäjälle sähköpostia, luonteeni vastaisesti sain itselleni tolkutettua, että on turha miettiä kaikkia miljoonaa pikkuasiaa ennen kuin ylipäätään kysyn, onko kouluun mahdollista vielä hakea. Vastaus tuli nopeasti, he ottavat vielä mielellään hakemukseni vastaan, sillä muitakaan hakeneita ei ole vielä haastateltu. Ja siitä se pyörä sitten lähti pyörimään. Yksi toisensa jälkeen jokainen muukin pohtimani asia ratkesi minun edukseni. Pätevyyteni riittää. Työnantaja suhtautui ihme kyllä rahoituspuoleen (13 000 euroa!) myönteisesti.
Joten turhaa olisi ollut vatvoa etukäteen. Askel kerrallaan. Seuraava askel on valintahaastattelu ensi viikolla.
Olen aika innoissani.
(Keksiköhän kukaan, mikä lisätutkinto minulla on tähtäimessä? Psykiatrian alaa tunteva saattaisi sen kertomieni asioiden perusteella päätelläkin.)
Minulla on taipumusta olla kauhea asioiden vatvoja. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa haaveilin, että pyrkisin yliopistoon opiskelemaan. No, mistä minä lähdin liikkeelle pohdinnoissani? Tietenkin siitä, löytäisinkö asuntoa tuosta opiskelukaupungista. Riittäisivätkö rahat? Pystyisinkö pitämään auton? Osaisinko lukea paksuja, englanninkielisiä tenttikirjoja (todennäköisesti en)? Löytäisinkö töitä ko. ammatissa? Jossain vaiheessa sitten juttelin työkaverin kanssa, jolla paljastui olevan vastaavanlaisia suunnitelmia. Hän oli jopa hakenut kouluun ja menossa pääsykokeisiin. Kyselin, miten hän aikoo järjestää käytännön asiat - hänellä oli mm. lapsia ja talo, jotka voivat varmaankin tuoda haasteita opiskeluun. "En ole miettinyt sitä vielä," hän vastasi. "Mietin sitä sitten, jos pääsen sisään. Kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja turhaahan sitä vielä on pohtia, en edes tiedä miten pääsykokeissa käy."
Jos siis suunnittelen esimerkiksi jonkinlaista elämänmuutosta, pyrin selvittämään kaikki mahdolliset käytännön asiat (myös sellaiset, joita ei ole siinä vaiheessa edes mahdollista selvittää) etukäteen, koska en kestä minkäänlaista epävarmuutta.Yleensä jo ensimmäinen askel jää tästä syystä ottamatta, koska en pysty ennakoimaan niitä miljoonaa muuta askelta sen jälkeen. Olen vähän huono tekemään hyppyjä tuntemattomaan.
Mutta nyt olen yllättänyt itseni tässä suhteessa kahteen kertaan lyhyen ajan sisällä.
Ensin oli työpaikanvaihto. Haaveilin toisenlaisesta työstä, mutta vatvoin monia käytännön asioita (riittäisivätkö rahat päivätyössä, miten sopeutuisin uuteen työyhteisöön, miten pystyisin lähtemään vanhasta tutusta työyhteisöstä ja niin edelleen). Sitten päätin, että kysäisen ihan vain teoreettisessa mielessä esimieheltäni, millaisia mahdollisuuksia työyksikön vaihtoon olisi lähitulevaisuudessa. Mahdollisuus tarjoutuikin yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa olin kaikista uusista haasteista niin innoissani, että kaikki käytännön asiat joiden olin ajatellut olevan kynnyskysymyksiä, tuntuivatkin äkkiä ihan mahdollisilta ylittää.
Toinen asia oli aivan uskomaton sattumien summa.
Olen haaveillut eräästä lisätutkinnosta jo pidemmän aikaa. Tämä tutkinto suoritetaan työn ohella, ja se vaatii muutaman vuoden opiskelua ja sinne hakemiseen on tietyt pätevyyskriteerit. Vaihdettuani työyksikköä, tulin jutelleeksi asiasta työkaverin kanssa, joka on juuri suorittanut tämän kyseisen tutkinnon.
"Ne ovat aloittamassa juuri seuraavan nelivuotisen koulutusohjelman, hae sinne!" hän innosti minua.
"Mutta sinnehän on hakuaika jo päättynyt," minä vastasin. "Enkä minä olen varma, riittääkö pätevyyteni, AMK-tason tutkinnon suorittaneiltahan vaaditaan lisäopintoja. Enkä tiedä, saisiko työnantajalta rahoitusta, se kouluhan on todella kallis."
Työkaverini sattui tietämään, että koulutusohjelmaan oli ollut melko vähän hakijoita, ja kannusti minua kysymään koulutuksen järjestäjältä, ottaisivatko he vielä hakemukseni vastaan.
Mietin asiaa viikonlopun yli, ja aloin vähän innostua. Maanantaina päätin, että laitan koulutuksen järjestäjälle sähköpostia, luonteeni vastaisesti sain itselleni tolkutettua, että on turha miettiä kaikkia miljoonaa pikkuasiaa ennen kuin ylipäätään kysyn, onko kouluun mahdollista vielä hakea. Vastaus tuli nopeasti, he ottavat vielä mielellään hakemukseni vastaan, sillä muitakaan hakeneita ei ole vielä haastateltu. Ja siitä se pyörä sitten lähti pyörimään. Yksi toisensa jälkeen jokainen muukin pohtimani asia ratkesi minun edukseni. Pätevyyteni riittää. Työnantaja suhtautui ihme kyllä rahoituspuoleen (13 000 euroa!) myönteisesti.
Joten turhaa olisi ollut vatvoa etukäteen. Askel kerrallaan. Seuraava askel on valintahaastattelu ensi viikolla.
Olen aika innoissani.
(Keksiköhän kukaan, mikä lisätutkinto minulla on tähtäimessä? Psykiatrian alaa tunteva saattaisi sen kertomieni asioiden perusteella päätelläkin.)
Jotain pitäisi tehdä...
Myönnän, että laihduttaminen on suunnilleen syyskuun puolenvälin jälkeen jäänyt ihan kokonaan. Tällä hetkellä alkaa olla jo sellainen olo, että olisi kivaa taas vähitellen saada kiinni jostain painonhallintaan liittyvästä. Alan jo kyllästyä siihen, että ajatukset pyörivät vain koko ajan sen ympärillä, mitä söisin seuraavaksi. Tänäänkin ostin jäätelöä ja suklaata, vaikka rahat ovat todella vähissä. Jotenkin syöminen on varsinkin vapaapäivinä se pääjuttu, jonka ympärille kaikki muu rakentuu. Jaksan haravoida ja tehdä muita pihatöitä, kun tiedän pääseväni kohta sisälle syömään karkkia. Menen äidin luo illalla käymään, koska tiedän että siellä saa jotain hyvää ruokaa. Jaksan pitkän päivän töissä ja kaikki loputtomat arjen askareet, koska tiedän että illalla voin sitten syödä jotain hyvää. Ja niin edelleen. En oikein jaksa miettiä mitä vaihtoehtoisia kivoja juttuja voisin elämääni keksiä, sillä kaiken tekeminen vaatii niin loputtomasti energiaa. Vaikka toisaalta en edes ole nyt ollut niin väsynyt kuin vähän aikaa sitten.
En ymmärrä, mitä tein toisin keväällä ja kesällä 2010. Silloin vain laihdutin. Kontrolloin syömisiäni. Päivästä toiseen, aina uudelleen ja uudelleen. Laihduin 15 kiloa, eikä se tuntunut vaikealta. Enkä nauttinut elämästä yhtään vähempää, päin vastoin. Ja silloin uskalsin jo ajatella, että nyt tätä on kestänyt jo niin kauan, että olen jo oppinut uuden rutiinin, nyt en enää palaa takaisin siihen samaan vanhaan... Nyt olen oppinut, miten tämä onnistuu. Miten sen voi kerran oppia, mutta sitten taas unohtaa? Elokuun 2010 jälkeen olen silloin tällöin saanut pois 3-4 kg hirveällä työllä ja tuskalla, ja aina se on lopahtanut sen jälkeen.
En voi edes sanoa, että söisin suruuni tai muihin negatiivisiin tunteisiin. Elämässäni on tapahtunut jokunen kiva ja motivoiva juttu, joiden vuoksi en ole enää ehtinyt päivittäin miettimään, kelpaanko ihmisenä vai olenko vain kaiken kaikkiaan jotenkin nolo ja hävettävä ja outo. Olen tuntenut oloni lähes normaaliksi, välillä innostuneeksi, välillä iloiseksi.
Syön vain siksi, että se on kivaa. Syöminen tappaa tylsyyden. Syöminen tuo päivään jotain sellaista, jota odottaa.
En jaksa enää edes hävetä sitä, että ajattelen näin. Ennen ajattelin, että syömisen hallitsemattomuus tekee minusta huonon ja säälittävän, itsekurittoman ihmisen. Nykyään ajattelen vain, että se on vika muiden joukossa, eikä todellakaan edes vioistani pahimmasta päästä. Toisilla on ehkä toisenlaisia vikoja.
Mutten silti saa syömisiäni hallintaan.
En ymmärrä, mitä tein toisin keväällä ja kesällä 2010. Silloin vain laihdutin. Kontrolloin syömisiäni. Päivästä toiseen, aina uudelleen ja uudelleen. Laihduin 15 kiloa, eikä se tuntunut vaikealta. Enkä nauttinut elämästä yhtään vähempää, päin vastoin. Ja silloin uskalsin jo ajatella, että nyt tätä on kestänyt jo niin kauan, että olen jo oppinut uuden rutiinin, nyt en enää palaa takaisin siihen samaan vanhaan... Nyt olen oppinut, miten tämä onnistuu. Miten sen voi kerran oppia, mutta sitten taas unohtaa? Elokuun 2010 jälkeen olen silloin tällöin saanut pois 3-4 kg hirveällä työllä ja tuskalla, ja aina se on lopahtanut sen jälkeen.
En voi edes sanoa, että söisin suruuni tai muihin negatiivisiin tunteisiin. Elämässäni on tapahtunut jokunen kiva ja motivoiva juttu, joiden vuoksi en ole enää ehtinyt päivittäin miettimään, kelpaanko ihmisenä vai olenko vain kaiken kaikkiaan jotenkin nolo ja hävettävä ja outo. Olen tuntenut oloni lähes normaaliksi, välillä innostuneeksi, välillä iloiseksi.
Syön vain siksi, että se on kivaa. Syöminen tappaa tylsyyden. Syöminen tuo päivään jotain sellaista, jota odottaa.
En jaksa enää edes hävetä sitä, että ajattelen näin. Ennen ajattelin, että syömisen hallitsemattomuus tekee minusta huonon ja säälittävän, itsekurittoman ihmisen. Nykyään ajattelen vain, että se on vika muiden joukossa, eikä todellakaan edes vioistani pahimmasta päästä. Toisilla on ehkä toisenlaisia vikoja.
Mutten silti saa syömisiäni hallintaan.
lauantai 22. lokakuuta 2011
Tilannepäivitystä
Aika jännää, se ahdistuneisuus jota kuvasin pari tekstiä sitten, loppui suunnilleen yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Luulen, että se on jollain tavalla hormonaalista, sillä tuo omituisten pelkojen ja huonommuudentunteiden kausi huipentui pariin itkuherkkään päivään ennen kuukautisia (jotka olivat pahasti myöhässä, joten PMS-oireetkin kai pitkittyivät), jolloin itkeä tillitin mm. julkisesti monenkin koiraharrastajan nähden ollessani uhmaikäisen piskini kanssa tottisleirillä. Viimeisenä iltana ennen menkkojen alkua tapahtui jotain todella outoa, sain nimittäin yksin kotona ollessani jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut mitään sellaista, mutta nyt tiedän ihan tasan tarkkaan mitä paniikkihäiriöpotilaat tarkoittavat sanoessaan, että kohtauksen aikana pelkää kuolevansa. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt kokonaan otteen tähän maailmaan ja siirtynyt jonkinlaiseen utuiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuulin vain oman sydämeni sykkeen ja pelkäsin etten jostain syystä enää pystyisi hengittämään. Ei sitä kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, ja sen jälkeen rauhoituin ja menin nukkumaan. Eikä ainakaan tähän mennessä mitään vastaavaa ole tapahtunut uudestaan, mutta tuo jäi vähän mietityttämään. Voikohan se olla pitkälti hormonaalista ja PMS-oireisiin liittyvää? Ei olisi kauhean kivaa seota nyt, kun olen vaihtanut työpaikkaa ja kaikkea ja elämässä on uusia haasteita ja stressiä.
Heti kun kuukautiset alkoivat, tunsin olevani taas oma itseni, ihan kuin jokin kupla olisi puhjennut. Pari viikkoa meni aika tasaisesti, uusi työ on pitänyt mielen vireänä ja arkielämä on sujunut ihan normaalisti. Tosin minulla on koko ajan ollut sellainen olo, etten uskalla alkaa ajattelemaan mitään kovin syvällisesti, etteivät "oireet" palaisi. Nyt puolestaan huomaan, että alan taas pyörittelemään epärealistisia huolenaiheita. Esimerkki: seinänaapurini asunto on ollut pitkään myynnissä, ja mietin tänään ihan vakavissani, että johtuukohan se minusta ettei hän saa asuntoaan myytyä. Jos asunnonkatsojat näkevät, etten ole kovin tunnollinen pihahommien suhteen, ja ajattelevat etteivät halua ostaa asuntoa näin huolimattoman naapurin vierestä? Jos minun takapihalleni pystyttämä koira-aita on liian ruma? On ihan helvetin rasittavaa pyöritellä tällaisia ajatuksia päivästä toiseen! Nyt on kai suunnilleen kierron puoliväli, joten jos teoriani PMS-oireista tämän skitsoilun aiheuttajana on oikea, sekin sopisi kuvaan.
Normaalisti olen kaikkine melankoliakausineni ja huonommuudentunteinenikin tuntenut olevani oma itseni. Olen ollut yliherkkä, murehtimaan taipuvainen, omiin maailmoihini herkästi vaipuva, vatvomiseen ja suoranaiseen hysteriaankin taipuvainen, pessimistinen ja huonoitsetuntoinen suunnilleen syntymästäni saakka, ja osaan elää sen kanssa. Sen sijaan viime aikoina kokemani ahdistus on ollut jollain tapaa täysin vierasta, sellaista kuin se ei tavallaan kuuluisi minuun, minun persoonaani ja "normaaleihin" piirteisiini. Toisaalta en myöskään usko tai halua uskoa, että olisin oikeasti tulossa hulluksi.
Jospa tämä sitten on hormonaalista. Ne kilpirauhasarvotkin ovat vielä tsekkaamatta. Haluan uskoa, että tämä on jotain pohjimmiltaan ei-psykiatrista, ja jotain jonka voi saada hoidettua kuntoon.
Ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita, että laihduttamista en ole ehtinyt juuri ollenkaan ajattelemaan.
Heti kun kuukautiset alkoivat, tunsin olevani taas oma itseni, ihan kuin jokin kupla olisi puhjennut. Pari viikkoa meni aika tasaisesti, uusi työ on pitänyt mielen vireänä ja arkielämä on sujunut ihan normaalisti. Tosin minulla on koko ajan ollut sellainen olo, etten uskalla alkaa ajattelemaan mitään kovin syvällisesti, etteivät "oireet" palaisi. Nyt puolestaan huomaan, että alan taas pyörittelemään epärealistisia huolenaiheita. Esimerkki: seinänaapurini asunto on ollut pitkään myynnissä, ja mietin tänään ihan vakavissani, että johtuukohan se minusta ettei hän saa asuntoaan myytyä. Jos asunnonkatsojat näkevät, etten ole kovin tunnollinen pihahommien suhteen, ja ajattelevat etteivät halua ostaa asuntoa näin huolimattoman naapurin vierestä? Jos minun takapihalleni pystyttämä koira-aita on liian ruma? On ihan helvetin rasittavaa pyöritellä tällaisia ajatuksia päivästä toiseen! Nyt on kai suunnilleen kierron puoliväli, joten jos teoriani PMS-oireista tämän skitsoilun aiheuttajana on oikea, sekin sopisi kuvaan.
Normaalisti olen kaikkine melankoliakausineni ja huonommuudentunteinenikin tuntenut olevani oma itseni. Olen ollut yliherkkä, murehtimaan taipuvainen, omiin maailmoihini herkästi vaipuva, vatvomiseen ja suoranaiseen hysteriaankin taipuvainen, pessimistinen ja huonoitsetuntoinen suunnilleen syntymästäni saakka, ja osaan elää sen kanssa. Sen sijaan viime aikoina kokemani ahdistus on ollut jollain tapaa täysin vierasta, sellaista kuin se ei tavallaan kuuluisi minuun, minun persoonaani ja "normaaleihin" piirteisiini. Toisaalta en myöskään usko tai halua uskoa, että olisin oikeasti tulossa hulluksi.
Jospa tämä sitten on hormonaalista. Ne kilpirauhasarvotkin ovat vielä tsekkaamatta. Haluan uskoa, että tämä on jotain pohjimmiltaan ei-psykiatrista, ja jotain jonka voi saada hoidettua kuntoon.
Ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita, että laihduttamista en ole ehtinyt juuri ollenkaan ajattelemaan.
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Työkuvioita ja uusia haasteita
Aioin vähän aikaa sitten kirjoittaa tekstin siitä, miten vuorotyö vaikuttaa painonhallintaan. Olen tehnyt nyt viitisen vuotta vuorotyötä täyspäiväisesti, eivätkä vaikutukset ole ainakaan positiivisia. Työskentelen sairaalassa, joten vuorot vaihtelevat epäsäännöllisesti. Kolmen viikon lista saattaa näyttää esim tältä:
(A= 7-15, P= 13-21, Y= 21-07, 0= yövuoron jälkeinen nukkumispäivä, V= vapaapäivä)
P-A-A-V-V-P-A
P-A-V-P-A-V-P
Y-Y-Y-0-V-V-V
Klassista on, että työputki alkaa usein iltavuorolla, ja vapaille jäädään aamusta. Useimmat työrupeamat ovat muotoa ilta ja useampi aamu, kaksi iltaa ja kaksi tai kolme aamua tai kaksi ilta-aamu -vuoroparia peräkkäin. Tuo ilta- ja aamuvuoron peräkkäisyyshän on hoitoalalla yleinen käytäntö. Ajatuksena on, että kun edellisenä iltana töissä olleet työntekijät tulevat jatkamaan suoraan aamuun, työhön pääsee nopeasti käsiksi kun ei tarvitse alkaa lukemaan koneelta koko edellisen illan tapahtumia tai kuuntelemaan raporttia, muuta kuin yön osalta. Sinänsä mitään estettä ei kyllä ole sille etteikö asioita voisi hoitaa muullakin tavalla, mutta tuo on kai sellainen "aina ennenkin on tehty näin" -juttu, joita hoitoalalla minun kokemukseni mukaan riittää.
Pari ensimmäistä vuotta tykkäsin vuorotöistä. Olen todella aamu-uninen ja iltavirkku ihminen luontaiselta rytmiltäni, ja on ollut ihan kivaa ettei tarvitse herätä aikaisin viittä aamua putkeen. Ja vapailta on myös siinä mielessä kiva tulla iltaan, että saa viimeisen vapaaillankin valvoa ihan rauhassa. Myös arkivapaat ovat hyvä juttu, samoin se, että kohtalaisen usein tulee useamman kuin kahden päivän vapaita. Myös vuorotyölisät muodostavat ihan kohtuullisen lisäosan matalaan peruspalkkaan.
Ne huonot puolet sitten. Iltavuoropäivinä saa kyllä nukkua pitkään, mutta toisaalta eipä niinä päivinä sitten muuta ehdikään kuin nukkua ja olla töissä. Minä en ole sellainen ihminen, joka herää iltavuoropäivänä kahdeksalta tai yhdeksältä ja puuhastelee tuntikausia ennen töihin menoa. Opiskeluaikana yritin sitä, mutta totesin että mistään tekemisestä ei aamuisin osannut nauttia kun koko ajan kyttäsi vaan kelloa, ja sitä paitsi nukkuminen on kivempaa. Valmistumisesta lähtien olen iltavuoropäivinä nukkunut jonnekin 10:30-11 tienoille, käyttänyt koiran lenkillä, ruokkinut eläimet, tehnyt normaalit aamutoimet ja lähtenyt töihin. En edes asetu syömään aamupalaa, hoidan vaan kaiken mikä on pakollista ja lähden. Illallakaan ei sitten ehdi muuta kuin käyttää koiran ulkona, syödä iltapalan, lukea vähän tai käydä netissä ja mennä nukkumaan. Ja mitä muihin vuortyön huonoihin puoliin tulee, sosiaalisen elämän puutteesta ei varmaan tarvitse edes mainita. Vuorokausirytmi on koko ajan sekaisin, ja koska työputkien jälkeen nukun yleensä univelkoja pois, olen aina joko väsynyt unenpuutteesta tai tokkurainen liiasta nukkumisesta. Viikkotasolla nukun varmaankin kohtuullisen keskiverrot 7-8 tuntia yössä, mutta kun unet jakaantuvat niin, että joinakin öinä nukkuu kolme tuntia ja joinakin kolmetoista, vireystila ei ole koskaan normaali.
Nyt tein sitten ison ratkaisun, ja siirryn viikon kuluttua toiseen työyksikköön, jossa teen päivätyötä ja viikonloput ovat vapaat. Isoin syy siihen miksi halusin vaihtaa työyksikköä on työnkuvaan liittyvä, eli kaipasin uusia haasteita ja itsenäisempää työtä. Mutta on kyllä ihan tervetullut muutos, että pääsen välillä päivätöihin, joskin vuorotyölisien pois jääminen ahdistaa vähän.
En muista olenko aiemmin maininnut työstäni, mutta teen siis mielenterveystyötä AMK-tason koulutuksella. Nykyinen työpaikkani on suljettu osasto jossa hoidetaan pääasiassa vaikea-asteisia psykoosipotilaita, tulevassa työssäni taas teen pääasiassa kotikäyntejä ja vastaanottotyötä. Potilaat tulevat olemaan samantyyppisiä kuin nykyisinkin eli hyvin vakavasti psyykkisesti sairaita, joskin tasaisemmassa vaiheessa sairautensa kanssa. Muutos on suuri, sillä jatkossa minun täytyy suunnitella ja organisoida itse aikatauluni ja hoitaa potilaani "yksin", kun taas tähän saakka olen ollut vain osa suurempaa tiimiä ja osaston päivärytmi on sanellut pitkälti aikataulut. Odotan kyllä uudenlaisia haasteita innolla, joskin varmasti myös stressiä ja epävarmuutta on ensi alkuun luvassa.
(A= 7-15, P= 13-21, Y= 21-07, 0= yövuoron jälkeinen nukkumispäivä, V= vapaapäivä)
P-A-A-V-V-P-A
P-A-V-P-A-V-P
Y-Y-Y-0-V-V-V
Klassista on, että työputki alkaa usein iltavuorolla, ja vapaille jäädään aamusta. Useimmat työrupeamat ovat muotoa ilta ja useampi aamu, kaksi iltaa ja kaksi tai kolme aamua tai kaksi ilta-aamu -vuoroparia peräkkäin. Tuo ilta- ja aamuvuoron peräkkäisyyshän on hoitoalalla yleinen käytäntö. Ajatuksena on, että kun edellisenä iltana töissä olleet työntekijät tulevat jatkamaan suoraan aamuun, työhön pääsee nopeasti käsiksi kun ei tarvitse alkaa lukemaan koneelta koko edellisen illan tapahtumia tai kuuntelemaan raporttia, muuta kuin yön osalta. Sinänsä mitään estettä ei kyllä ole sille etteikö asioita voisi hoitaa muullakin tavalla, mutta tuo on kai sellainen "aina ennenkin on tehty näin" -juttu, joita hoitoalalla minun kokemukseni mukaan riittää.
Pari ensimmäistä vuotta tykkäsin vuorotöistä. Olen todella aamu-uninen ja iltavirkku ihminen luontaiselta rytmiltäni, ja on ollut ihan kivaa ettei tarvitse herätä aikaisin viittä aamua putkeen. Ja vapailta on myös siinä mielessä kiva tulla iltaan, että saa viimeisen vapaaillankin valvoa ihan rauhassa. Myös arkivapaat ovat hyvä juttu, samoin se, että kohtalaisen usein tulee useamman kuin kahden päivän vapaita. Myös vuorotyölisät muodostavat ihan kohtuullisen lisäosan matalaan peruspalkkaan.
Ne huonot puolet sitten. Iltavuoropäivinä saa kyllä nukkua pitkään, mutta toisaalta eipä niinä päivinä sitten muuta ehdikään kuin nukkua ja olla töissä. Minä en ole sellainen ihminen, joka herää iltavuoropäivänä kahdeksalta tai yhdeksältä ja puuhastelee tuntikausia ennen töihin menoa. Opiskeluaikana yritin sitä, mutta totesin että mistään tekemisestä ei aamuisin osannut nauttia kun koko ajan kyttäsi vaan kelloa, ja sitä paitsi nukkuminen on kivempaa. Valmistumisesta lähtien olen iltavuoropäivinä nukkunut jonnekin 10:30-11 tienoille, käyttänyt koiran lenkillä, ruokkinut eläimet, tehnyt normaalit aamutoimet ja lähtenyt töihin. En edes asetu syömään aamupalaa, hoidan vaan kaiken mikä on pakollista ja lähden. Illallakaan ei sitten ehdi muuta kuin käyttää koiran ulkona, syödä iltapalan, lukea vähän tai käydä netissä ja mennä nukkumaan. Ja mitä muihin vuortyön huonoihin puoliin tulee, sosiaalisen elämän puutteesta ei varmaan tarvitse edes mainita. Vuorokausirytmi on koko ajan sekaisin, ja koska työputkien jälkeen nukun yleensä univelkoja pois, olen aina joko väsynyt unenpuutteesta tai tokkurainen liiasta nukkumisesta. Viikkotasolla nukun varmaankin kohtuullisen keskiverrot 7-8 tuntia yössä, mutta kun unet jakaantuvat niin, että joinakin öinä nukkuu kolme tuntia ja joinakin kolmetoista, vireystila ei ole koskaan normaali.
Nyt tein sitten ison ratkaisun, ja siirryn viikon kuluttua toiseen työyksikköön, jossa teen päivätyötä ja viikonloput ovat vapaat. Isoin syy siihen miksi halusin vaihtaa työyksikköä on työnkuvaan liittyvä, eli kaipasin uusia haasteita ja itsenäisempää työtä. Mutta on kyllä ihan tervetullut muutos, että pääsen välillä päivätöihin, joskin vuorotyölisien pois jääminen ahdistaa vähän.
En muista olenko aiemmin maininnut työstäni, mutta teen siis mielenterveystyötä AMK-tason koulutuksella. Nykyinen työpaikkani on suljettu osasto jossa hoidetaan pääasiassa vaikea-asteisia psykoosipotilaita, tulevassa työssäni taas teen pääasiassa kotikäyntejä ja vastaanottotyötä. Potilaat tulevat olemaan samantyyppisiä kuin nykyisinkin eli hyvin vakavasti psyykkisesti sairaita, joskin tasaisemmassa vaiheessa sairautensa kanssa. Muutos on suuri, sillä jatkossa minun täytyy suunnitella ja organisoida itse aikatauluni ja hoitaa potilaani "yksin", kun taas tähän saakka olen ollut vain osa suurempaa tiimiä ja osaston päivärytmi on sanellut pitkälti aikataulut. Odotan kyllä uudenlaisia haasteita innolla, joskin varmasti myös stressiä ja epävarmuutta on ensi alkuun luvassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)