Päivät 11. - 19.

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?

 

 Tällä hetkellä aktiivisesti seuraamistani varmaankin Kupariperhosen blogi, koska hän on päässyt laihdutuksessaan jo todella pitkälle, sekä vaikuttaa hyvin motivoituneelta ja itsetunnoltaan terveeltä.

 

Päivä 12: Mitä syöt yleensä?

 

Ai miten yleensä? Niinä kausina kun syön terveellisesti, melkeinpä päivittäin/viikkotasolla usein syömiäni ruokia ovat ruisleipä, raejuusto, tonnikala, erilaiset salaatit, maustamaton jogurtti + pakastevadelmat, erilaiset wokkipannulla valmistettavat kasvisruuat, lohi, kasvissosekeitot... Epäterveellisellä kaudella taas kuluu ennen kaikkea hiilareita: vaaleaa leipää, pastaa, nuudeleita, karkkia, jäätelöä... 

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

 

Periaatteessa terveellisin keinoin siinä mielessä, etten kituuta millään järjettömän pienillä kalorimäärillä, mutta ruuan laadusta tingin laihduttaessanikin tosi paljon. Eli kasviksia ja proteiinia saan liian vähän myös laihduttaessani, ja korvaan niitä hiilareilla ja herkuilla. Toistan, myös laihduttaessani! Silloin vain kokonaiskalorimäärä jää paljon pienemmäksi kuin muuten.

Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?

 

No, en suoraan sanoen usko, että tulen koskaan saamaan kovin ihailtavaa vartaloa. Olen niin laiska liikkumaan, että esimerkiksi kovin kiinteää tai lihaksikasta minusta tuskin koskaan tulee. Haluaisin laihtua sen verran, että normaalit "naisen muodot" tulisivat selkeämmin esiin, ja että näyttäisin hiukan sopusuhtaisemmalta. Uskon, että silloin olisin ihan riittävän tyytyväinen itseeni. Täydellisen tyytyväinenhän ei tarvitse ollakaan, tuskin kukaan on.

Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?

 

En syö kanaa enkä punaista lihaa. Ei ole auttanut pätkääkään, uskon että minun kohdallani "kasvissyönti" on vain lisännyt hiilareiden kulutusta.

 

Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?

 

Muistelen, että olin 12-13 -vuotias, kun laihdutin ensimmäistä kertaa viitisen kiloa painonvartijoiden ohjeilla. Joka tapauksessa olin silloin vielä ala-asteella.

Päivä 17: Lempiruokasi?

 

Suomalaista järvikalaa pannulla paistettuna tai sitten uunikalana, perunamuusia, kylmää kermaviilikastiketta ja lisäkkeenä jotain metsäsienistä tehtyä mättöä.

Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?

 

Karkit. Kaikki missä on sokeria.

Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?

 

Nääh, en mitään. Inhoan sellaista tarkoitushakuista liikuntaa, "vahingossa" (esim. koiran kanssa lenkkeily) se voi olla ihan kivaa.

(Tulee tunne, että nämä kysymykset on tarkoitettu sellaisille oikeille laihduttajille :D)

Jotain pitäisi tehdä...

Myönnän, että laihduttaminen on suunnilleen syyskuun puolenvälin jälkeen jäänyt ihan kokonaan. Tällä hetkellä alkaa olla jo sellainen olo, että olisi kivaa taas vähitellen saada kiinni jostain painonhallintaan liittyvästä. Alan jo kyllästyä siihen, että ajatukset pyörivät vain koko ajan sen ympärillä, mitä söisin seuraavaksi. Tänäänkin ostin jäätelöä ja suklaata, vaikka rahat ovat todella vähissä. Jotenkin syöminen on varsinkin vapaapäivinä se pääjuttu, jonka ympärille kaikki muu rakentuu. Jaksan haravoida ja tehdä muita pihatöitä, kun tiedän pääseväni kohta sisälle syömään karkkia. Menen äidin luo illalla käymään, koska tiedän että siellä saa jotain hyvää ruokaa. Jaksan pitkän päivän töissä ja kaikki loputtomat arjen askareet, koska tiedän että illalla voin sitten syödä jotain hyvää. Ja niin edelleen. En oikein jaksa miettiä mitä vaihtoehtoisia kivoja juttuja voisin elämääni keksiä, sillä kaiken tekeminen vaatii niin loputtomasti energiaa. Vaikka toisaalta en edes ole nyt ollut niin väsynyt kuin vähän aikaa sitten.

En ymmärrä, mitä tein toisin keväällä ja kesällä 2010. Silloin vain laihdutin. Kontrolloin syömisiäni. Päivästä toiseen, aina uudelleen ja uudelleen. Laihduin 15 kiloa, eikä se tuntunut vaikealta. Enkä nauttinut elämästä yhtään vähempää, päin vastoin. Ja silloin uskalsin jo ajatella, että nyt tätä on kestänyt jo niin kauan, että olen jo oppinut uuden rutiinin, nyt en enää palaa takaisin siihen samaan vanhaan... Nyt olen oppinut, miten tämä onnistuu. Miten sen voi kerran oppia, mutta sitten taas unohtaa? Elokuun 2010 jälkeen olen silloin tällöin saanut pois 3-4 kg hirveällä työllä ja tuskalla, ja aina se on lopahtanut sen jälkeen.

En voi edes sanoa, että söisin suruuni tai muihin negatiivisiin tunteisiin. Elämässäni on tapahtunut jokunen kiva ja motivoiva juttu, joiden vuoksi en ole enää ehtinyt päivittäin miettimään, kelpaanko ihmisenä vai olenko vain kaiken kaikkiaan jotenkin nolo ja hävettävä ja outo. Olen tuntenut oloni lähes normaaliksi, välillä innostuneeksi, välillä iloiseksi.

Syön vain siksi, että se on kivaa. Syöminen tappaa tylsyyden. Syöminen tuo päivään jotain sellaista, jota odottaa.

En jaksa enää edes hävetä sitä, että ajattelen näin. Ennen ajattelin, että syömisen hallitsemattomuus tekee minusta huonon ja säälittävän, itsekurittoman ihmisen. Nykyään ajattelen vain, että se on vika muiden joukossa, eikä todellakaan edes vioistani pahimmasta päästä. Toisilla on ehkä toisenlaisia vikoja.

Mutten silti saa syömisiäni hallintaan.

Ai mikä laihduttaminen?

Täytyy myöntää, että parin viimeisen viikon aikana laihduttaminen on jäänyt kyllä täydellisesti taka-alalle. Ja jos minä en ajattele laihdutusta koko ajan aktiivisesti, se tarkoittaa sitä, että voin antaa itseni syödä karkkia ja hiilaripitoista ruokaa päivittäin. En koskaan syö lähellekään järkevästi vahingossa. Elämässäni ei varmaankaan aikuisiällä ole ollut yhtäkään päivää, jolloin olisin jättänyt herkut ostamatta vain siksi, ettei tee mieli. Minun TÄYTYY koko ajan aktiivisesti skarpata ja tsempata etten ostaisi niitä. Tiedän, että syömisissäni on vielä kokonaisvaltaisesti suuria ongelmia. Olen liikaa joko-tai -ihminen. Laihdutan tai en laihduta. Täytyy nyt kyllä loppysyksyn aikana taas... skarpata. Jos saisin vaikka muutaman kilon ennen joulua pois, olisin ihan tyytyväinen. Alunperin haaveilin kaksinumeroisesta lukemasta jouluun mennessä, mutta se oli silloin joskus elokuun alussa. Ääh, tulipa pitkästä aikaa epäonnistunut olo, aktiivisesti en ole edes ajatellut kilojani koko näiden parin viikon aikana.

Olen viime aikoina miettinyt tiettyjä arkielämän ongelmiani: jatkuvaa aivan tolkutonta väsymystä (joka ei ole vain sitä, että haluaisi mennä nukkumaan; olotilani on sellainen tasaisen tahmea aina, ellen jostain syystä ole poikkeuksellisen innostunut jostain. Jo heti heräämisen jälkeen tunnen olevani väsynyt, en tiedä miltä tuntuu "herätä virkistyneenä".), muistamattomuutta, unohtelua, hajamielisyyttä, jatkuvaa palelua, lievää masentuneisuutta, ajoittaista ahdistuneisuutta jne. Joku vihjaisi netissä minulle (taas kerran), että kannattaisi tarkistuttaa kilpirauhasarvot. Olen useasti vuosien mittaan miettinyt, voisiko minulla olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Mainitsemieni oireiden lisäksi minulla on myös alhainen hemoglobiini (olen joutunut käytännössä kokonaan lopettamaan verenluovutuksen, koska en oikein Hb:n suhteen useinmiten täytä kriteerejä, mikä on harmi koska minulla ei ole luovutukselle muita esteitä ja veriryhmänikin on 0 rh - josta on usein pulaa suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi sekä siksi, että se on ainoa veri jota voi tarvittaessa antaa esim. onnettomuuksien yhteydessä kaikille potilaille), hiukseni ovat ohentuneet aikuisiällä todella reilusti, ja sitten on vielä tämä hidas aineenvaihdunta. Kaikki oireita, jotka voivat viitata kilpirauhasen vajaatoimintaan. Arvot on katsottu viimeksi 2004, ja silloin ne olivat viiterajojen (meidän alueella TSH 0.4-4 ja T4-V 9-11) sisällä. Joskin viime aikoina olen kuullut puhuttavan siitä, että Suomessa viiterajat eivät ole ihan kohdallaan, ja moni potilas hyötyisi tyroksiinilääkityksestä vaikka arvot olisivatkin vielä viiterajoissa.

Onkohan lukijoissani ketään kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavaa? Millaisia oireita teillä on ollut ennen taudin toteamista?

Vanha vihollinen nostaa päätään

Hiljaista on painonhallintarintamalla. Jotenkin en edes oikeasti haaveile, että ihan lähiaikoina saisin painoa tästä iänikuisesta 113:sta alaspäin. En tällä hetkellä tunne mitään suuren suurta ärsytystä/epätoivoa/vitutusta asian suhteen, tällä hetkellä vain rennohkosta syömisestä saatava ilo tuntuu suhteessa isommalta kuin painon tippumattomuudesta aiheutuva ahdistus.

Toisaalta turhauttaa vähän.

Kyllähän syömisestä voi nauttia, vaikka samalla laihduttaisikin. Olen pystynyt siihen ennenkin. Päivän syömisiin saa mahdutettua silloin tällöin vähän herkkujakin, kun katsoo että kokonaisuus on kunnossa ja tekee valintoja, miettii missä kohtaa voi tinkiä ja missä kohtaa joustaa.

Mutta ongelma on siinä, että minulle Se Juttu syömisessä ei ole se, että haluan syödä karkkia/sipsejä/Subwayn patongin/jäätelöä tms. Se Juttu on se, että haluan syödä miettimättä, kontrolloimatta. Luulin pitkään, että se mitä eniten kaipaan ja se mikä minulle on syömisessä suurin ongelma, ovat nimenomaan herkut. Mutta ei se ole niin. Herkkujen syöminenkään ei ole koko nautinnon arvoista, jos ne syömiset on etukäteen tarkkaan laskettu ja mietitty ja mitoitettu päivän kokonaisuuteen sopivaksi.

Nyt on ollut aika monta sellaista päivää peräkkäin, jolloin olen kaiket illat vain tuntenut jatkuvaa halua napostella jotain. Pitkästä aikaa olen myös tunnistanut sen tunteen, kun haluaa vain syödä lisää, vaikka olisi jo aivan täynnä. Odottaa odottamistaan, että täysinäinen tunne menisi ohi, että voisi syödä lisää. Ja samalla tietää, ettei se ole tervettä. En tiedä, onko mulla joku ahmimishäiriö. Aiemmin syömisessäni on ollut sellaisia piirteitä, aiempina vuosina myös söin selkeästi yksinäisyyteen/vitutukseen/pettymyksiin/suruun pakonomaisella tyylillä. Noina vuosina myös ostin kaapit täyteen herkkuja enkä edes koskaan syönyt kaikkia, tärkeää oli vain varmistaa että tarvittaessa jotain on saatavilla. Tuskin kovin moni lihookaan 128 kiloon pelkästään siksi, että ruoka on hyvää. Noina vuosina myös surkuttelin itseäni kamalasti, ryvin itseinhossa ja vatvoin kauheasti kaikkia psyykkisiä ongelmiani.

Sitten asiat alkoivat hiljalleen muuttua. Jotenkin kyllästyin siihen kaikkeen, jatkuvaan surkutteluun ja itseinhoon ja itseni näkemiseen jonkinlaisena traagisena ja onnettomana hahmona. Tavallaan minä kai tarvitsin sellaista minäkuvaa aikansa, kai se ruokki minussa jotain. Sitten alkoi yhä useammin tuntua, että halusinkin nähdä itseni normaalina, terveenä, itsestään vastuuta ottavana ihan tavallisena ihmisenä, jonka ongelmat eivät ole sen suurempia tai merkittävämpiä kuin muidenkaan. Syömiseni muuttui ajatustapojen muuttumisen myötä ja vaikka vei vielä pari vuotta ennen kuin pystyin laihtumaan, aloin kuitenkin jo pitää itseäni enemmänkin vain tapasyöjänä kuin syömishäiriöisenä.

En usko, että tämänhetkisen ahmimishimoni takana on mitään psyykkisesti sen suurempaa kuviota kuin vanha tottumus. Olen aikoinaan, noina vaikeampina aikoina, tottunut käyttämään kontrolloimatonta syömistä keinona rentoutumiseen, rauhoittumiseen, stressin purkamiseen jne., ja se taipumus nostaa vieläkin välillä päätään, vaikka minulla ei enää isompia psyykkisiä ongelmia olekaan. En täysin tiedä, mistä tämänhetkinen ahmimishimoni tulee, enkä ole varma, miten pystyn selättämään sen. Osittain se voi toki olla ihan hormonaalistakin.

Ahmimishimoon ei ainakaan pidä vastata entistä tiukemmalla kontrollilla, sillä siitä syntyy vain kierre, jossa kontrollointi kostautuu entistä suurempana ahmimisena. Toisaalta kamalasti ei viitsisi löysätäkään, sillä olen tässä löysäillyt jo useamman päivän ilman, että himo olisi kadonnut mihinkään. Saan kohta kaikki viisi karistettua kesäkiloa takaisin jos jatkan vielä näin.

Är-syt-tää!!!

Huoh, paino on taas siinä +113 -ikuisuusjumituslukemassa. Ja ihan oma syyni.

Tänäänkin söin hyyyyvin karkeasti arvioiden ehkä 1600 - 1700 kcal, vaikka aamulla päätin, että seuraavaan vapaapäivään (= tiistai) saakka syön korkeintaan 1200 kcal, mutta ei se vaan mene niin. Söin töissä aamulla munavoipiirakan ja kävin ruokasalilla syömässä lounaaksi kylmäsavulohisalaattia. Olin suunnitellut, että en illalla söisi muuta kuin tonnikalasalaatin tähteet ja iltapalaksi pienen annoksen jäätelöä (niin, minä herkkuaddiktina syön jäätelöä myös "hyvinä" laihdutuspäivinä ja ihan suunnitellusti!), mutta söinkin sitten niiden lisäksi myös nuudeleita sekä palan vaaleaa leipää ja kaksi hapankorppua. Turhia hiilareita, joista tuli varmasti ainakin + 400 kcal.

Sinänsä hölmöä, että kaikkina niinä aikoina jolloin en laihduta, en yleensä mieti yhtään mitä syön, enkä varsinkaan tunne huonoa omatuntoa jostain leipäpalasta. Niihin aikoihin verraten minun pitäisi olla tyytyväinen jokaisesta päivästä, jolloin kalorit pysyvät edes 2000 alapuolella. "En jaksa yhtään ajatella mitä syön" -kausiin verraten syön nyt ihan hemmetin kurinalaisesti ja järkevästi (viime viikonloppua lukuunottamatta...), mutta olen silti tyytymätön. Aina laihduttamaan ryhdyttyäni nostan kriteereitä niin paljon, että äkkiä en olekaan tyytyväinen syömisteni hallintaan juuri koskaan. Ansaitut, etukäteen suunnitellut herkkupäivät ovat eri asia, sillä niiden aikana tavallaan nollaan laihdutuksen henkisesti aina vähäksi aikaa.

Samasta ehdottomuudesta kertovat myös fiilikseni viime vuoden 15 kilon laihdutusrupeaman aikana. Silloin minulla oli koko ajan tunne, että syön päin hemmettiä, vaikka painoni kuitenkin putosi koko ajan, joskin maltillisessa tahdissa. Nyt jälkeen päin miettiessäni söin silloin ihan hiton kurinalaisesti ja järkevästi! Mutta silloin se ei tuntunut siltä.

Tietynlainen ajatusmallien jäykkyys on ehkä yksi ongelmani laihdutuksen mentaalipuolella. En osaa syödä joustavan järkevästi, joustan joko niin paljon etten mieti yhtään syömisiäni, tai sitten kontrolloin niin paljon että kyllästyn koko touhuun nopeasti. Täytyisi syödä sen verran sallivasti, että laihdutus tuntuisi helpohkolta ja syömisestä saisi nautintoa, mutta sen verran kontrolloidusti että paino kuitenkin putoaa. Ja tällä välillä tasapainon löytäminen on se minun ongelmani.

Tulipa taas tylsä postaus. Olin etukäteen ajatellut välttää tällaisia "mitä söin tänään" -henkisiä kirjoituksia ja kirjoittaa enemmän pohdiskelevaan tyyliin mm. itsetunnosta ja kehonkuvasta, mutta jotenkin näitä käytännönläheisiä juttuja on vain helpompi kirjoittaa.

Epämääräinen viikko

Kuten olen kirjoittanutkin, paino jumitti useamman viikon sitkeästi vaikka olisin syönyt mitä tai ollut syömättä. Nyt viimeisen viikon ajan on jotenkin ollut sellainen tunne, että projektini on vuorostaan henkisistä syistä jumissa.

Viikonloppu kului rennoissa merkeissä. Olen viime aikoina ollut niin epäsosiaalinen, että se alkoi jo toden teolla ahdistaa. Nyt kun kerrankin oli enemmän menoa ja tapahtumia, en todellakaan alkanut stressaamaan syömisistä. Varsinkin, kun paino viimein ansaitusti oli ottanutkin harppauksen alaspäin.

Lauantaina olin käymässä mökillä, sillä vein koirani sinne äidilleni hoitoon ennen kuin lähdin kavereiden kanssa istumaan iltaa. Mökillä oli äitini ja hänen miehensä lisäksi pari muutakin sukulaista käymässä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Söimme hyvin: pastaa, haukea ja sienikastiketta. Ja minä olin vieläpä itse leiponut banoffeen kahvin kanssa tarjottavaksi, paraskin laihduttaja. Se oli muuten aivan järkyttävän hyvää, testatkaa joskus ellette ole jo kokeilleet! Illalla sitten tapasin kavereitani ja mm. söin sipsejä ja join aivan liian monta annosta alkoholipitoisia juomia...

Sunnuntaina puolestaan olo oli sellainen, että mielessä olivat ihan muut ruuat kuin laihduttajalle soveltuvat syömiset. Koska käyn nykyään bilettämässä vaivaiset 2-4 kertaa vuodessa, ei laihduttamiseni kaadu siihen, vaikka noina muutamana päivänä vuodessa söisinkin mitä sattuu. Niinpä hain kaupasta pakastepizzan, irtokarkkia ja sipsejä. Kun koira palasi hoidosta, äiti puolestaan toi mukanaan banoffeen tähteet sekä mummon synttäreiltä tähteeksi jääneen pikkupalan voileipäkakkua. Ei hemmetti, tämä menee jo sellaiseksi etten kehtaa edes kirjoittaa :D No, söin siis sen pizzan, puolet irtokarkeista, banoffeen tähteet sekä sipsejä.

Maanantaina oli sitten tuhottava loput jäljelle jääneet herkut, eli loput sipsit sekä karkit sekä se voileipäkakkupalanen. Tiistai ja keskiviikko menivät suht normaalisti, olin töissä ja söin sillä tavalla kuin nyt yleensä työpäivinä syön, kalorit ehkä jossain 1400-1600 välillä. Normaalisti pyrin 1200 kaloriin, mutta harvemmin onnistun.

Eilen oli viikon ainoa vapaapäivä, ja oli taas pakko ostaa vähän irtokarkkeja. Ruuaksi söin vain tonnikalasalaattia, pidin ruuat tarkoituksella kevyempinä että voin syödä ne karkit ilman että koko päivän syömiset kaatuvat siihen. Kalorit ehkä jotain 1800-2000 kieppeillä.

Tänään olen syönyt ehkä ~ 1600 kalorin edestä. Edessä kolme aamuvuoropäivää, joten todennäköisesti saan itseni pidettyä jonkinlaisessa kurissa (työpäivinä syömisten hallinta on aina minulle helpompaa).

Mutta kylläpä on vaikea vältellä herkkuja, kun ensimmäistä kertaa noin viiteen viikkoon menin ne ihan kunnolla itselleni sallimaan! Koko viikon ollut sellainen olo, että ei vaan jaksaisi miettiä syömisiä yhtään. Vaa'alla olen käynyt viikon aikana ainoastaan eilen, ja silloin lukema oli 113 kieppeillä, eli noin kilon korkeampi kuin viime viikolla matalimmillaan.

Kaipaan sitä oloa joka vallitsee silloin, kun tietää syöneensä järkevästi ja vaa'alle mennessään voi odottaa hyviä lukemia. Siinä mielessä tämä viikko on ollut aika turhauttava.

Tämän viikon kuulumisia

Olen nyt noin nelisen viikkoa katsonut enemmän syömisteni perään, ja näistä viikoista paino on jumittanut noin kaksi viikkoa.

Olen normaalisti maltillisen laihdutuksen ystävä ja johtoajatukseni on ehdottomasti se, että laihdutus ei saa tuntua vaikealta tai kituuttamiselta. Sellainen "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -asenne ei mielestäni sovi laihdutukseen ollenkaan. Tai sitten täytyy olla valmis kärsimään koko loppuelämä. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla tehostarttina nutraamista, koska ajatus kesäkilojen karistamisesta yksi kerrallaan tuntui tappavan rasittavalta.

Nutraus oli minulle helppoa. Olin ajatellut jatkaa sitä kolme viikkoa. Ensimmäisellä viikolla kiloja putosi noin 3-4, ja tällöin näläntunne ja erilaiset heikotukset vaivasivat ajoittain. Toinen viikko kuluikin sitten aivan toisenlaisissa merkeissä. Näläntunne katosi täysin, samoin mieliteot. Oli huikaiseva tunne huomata olevansa kerrankin "vapaa" ruuasta ja sen jatkuvasta ajattelusta. Ilmeisesti menin ketoosiin, millään muullakaan sitä "herrajumala, minun ei tarvitse näköjään syödä!" -tunnetta ei voi selittää. Elin sen viikon noin 400-600 kalorilla päivässä, voi, se oli ihmeellistä.

Yksi huono puoli siinä tosin oli. Painoni ei enää pudonnut. Eikä vatsani toiminut yli viikkoon. Yksinkertaisesti minulle tuli tunne, että aineenvaihduntani jumahti täysin. Niinpä hetken mietittyäni päätin jättää nutraamisen kahteen viikkoon, vaikka oli tarkoitus jatkaa sitä kolme. Voi olla ja varmasti onkin niin, että paino olisi taas jossain vaiheessa lähtenyt putoamaan. Mutta minun kärsivällisyyteni loppui. Niinpä siirryin "normaaliin" syömiseen, joskin kalorimääriä tiukasti vahtien. Paino jumitti vielä toisen viikon, nyt tällä viikolla se näyttää olevan viimein taas laskemaan päin.

Huomasin jo viime vuonna, että minulla on kuukaudessa ehkä yksi sellainen viikko, jolloin paino saattaa tipahtaa kerralla useammankin kilon. Muut kolmisen viikkoa ovat sitten jumitusta vastaan taistelua. Painon putoaminen ei siis minulla ole todellakaan tasaista. Kuukautiskiertoon suhteutettuna näyttää siltä, että aika ovulaatiosta menkkoihin on kaikkein otollisinta pudotusaikaa, menkkojen aikana alkaa sitten turvotusta kertymään, ja sitä kestääkin suunnilleen seuraavaan ovulaatioon saakka. Kiertoni on yleensä suht tasainen, ja uskon tunnistavani ovulaation (mielialan perusteella) suurin piirtein, en nyt ehkä ihan päivälleen mutta sinne päin. Pääni ei oikein osaa suhtautua jumitukseen järkevästi. Kun paino jumittaa, tekisi mieli vain vähentää ja vähentää syömisiä, vaikka järki sanoo, ettei siihen leikkiin pitäisi ryhtyä mukaan. Toisaalta stressaaminen saattaa (ihan hormonitoiminnasta johtuen) joidenkin tutkimusten mukaan haitata aineenvaihduntaa, joten tästä syntyy helposti kierre. Olenkin ajatellut, että käyn jatkossa vaa'alla vähän harvemmin (yleensä siis käyn päivittäin), tai ainakin harvennan vaa'alla hyppäämistä jos alkaa tuntua että pää hajoaa siinä.

Tämä viikko on mennyt ei ihan niin oppikirjan mukaan. Olen yövuorojen jälkeisillä valvontavapailla, ja päätin sallia itselleni karkkipäivän ensimmäistä kertaa neljään viikkoon. Niinpä söin tiistaina irtokarkkeja ja jäätelöä varmaan ainakin 700 kcal edestä. Kokonaiskalorit pysyivät kuitenkin alle 2000:ssa. Eilen sitten kävin äitini kanssa kaupungilla syömässä, ja jälkiruokaakin tuli otettua, vaikka yleensä en juuri koskaan ravintolassa ota sitä. Kotona en sitten paljoa syönytkään, kokonaiskalorit ehkä 1500. Ja tänään... No, muuten tuli syötyä järkevästi ja niukahkosti, mutta teki mieli jotain makeaa, ja ostin sitten kaupasta 150 gramman pussin turkinpippureita ajatellen, että syön niitä vain vähän, eihän niitä pysty edes kerralla paljoa syömään... No, söin koko pussin. Kokonaiskalorit ehkä 1700-1900. Ei siis mitään järisyttävän suuria kalorimääriä yli kulutuksen minään päivänä, mutta eihän tämä nyt mitään laihduttajan ihanne-elämää ole. En jaksa kuitenkaan stressata, paino on pitkän jumituksen jälkeen ollut laskusuunnassa (jotenkin oudosti se laskee just silloin kun tykkää, eikä näytä korreloivan syömisten kanssa mitenkään! Tämän viikon matalin lukema on irtokarkkipäivän jälkeiseltä aamulta...).