maanantai 31. lokakuuta 2011

2. Päivä

Oletko tyytyväinen pituuteesi?

No joo. 168 cm taitaa olla aika lähellä suomalaisen naisen keskipituutta. Minulla on aika huono ryhti, ja tuo 168 on korkein lukema, joka joskus opiskelijaterveydenhuollon vastaanotolla on saatu mitattua. Minusta tuntuu aina, etten pysty ojentautumaan kunnolla seinää vasten mittaustilanteessa. Itse asiassa olen joskus miettinyt, voisiko olla mahdollista että pitenisin sentin tai pari, jos laihduttamisen vuoksi saisin ryhtiä paremmaksi? Minusta ennustettiin kuulemma lähemmäs 175 senttistä, mutta toteutumatta jäi.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

30 päivää

Tähän haasteeseen olen törmännyt jo useammassa blogissa. Päätin nyt osallistua itsekin, jos vaikka tulisi päiviteltyä blogia säännöllisemmin ja olisi edes joku aihe, josta kirjoittaa.


Päivä 1: Tietosi (Ikä / Pituus / Paino / Vyötärö / Lantio / Reisi / Paitakoko / Housukoko / Lähtöpaino / Tavoitepaino)
Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?
Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?
Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?
Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?
Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?
Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?
Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?
Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?
Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?
Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?
Päivä 12: Mitä syöt yleensä?
Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?
Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?
Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?
Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?
Päivä 17: Lempiruokasi?
Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?
Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?
Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?
Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?
Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!
Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?
Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta?
Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?
Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?
Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?
Päivä 28: Oletko kokenut vastoinkäymisiä elämäntapamuutoksesi aikana? Miten selvisit esteistä?
Päivä 29: Millainen mies/nainen on mielestäsi kaunis?
Päivä 30: Kerro itsestäsi kymmenen asiaa ja päivitä ensimmäisenä päivänä antamasi tiedot!

Päivä 1: Tietosi (Ikä / Pituus / Paino / Vyötärö / Lantio / Reisi / Paitakoko / Housukoko / Lähtöpaino / Tavoitepaino)

Ikä: 27
Pituus: 168
Paino: n. 114 kg
Vyötärö: 114 (tämä näyttää kulkevan samoissa painon kanssa)
Lantio: 131
Reisi: 79 (siis samoissa kuin joidenkin normaalikokoisempien ihmisten vyötäröt! herranjestas!)
Paitakoko: 46-50
Housukoko: 50-52
Lähtöpaino: 126-128
Tavoitepaino: Tässä vaiheessa kaksinumeroinen luku, lopullista tavoitetta en edes mieti. Normaalipainon yläraja olisi ~ 70. 

Lisää uusia haasteita

On yksi (ei kylläkään syömiseen, mutta elämään yleensä liittyvä) asia, jonka suhteen olen ihme kyllä onnistunut ainakin jossain määrin muuttamaan toimintatapaani.

Minulla on taipumusta olla kauhea asioiden vatvoja. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa haaveilin, että pyrkisin yliopistoon opiskelemaan. No, mistä minä lähdin liikkeelle pohdinnoissani? Tietenkin siitä, löytäisinkö asuntoa tuosta opiskelukaupungista. Riittäisivätkö rahat? Pystyisinkö pitämään auton? Osaisinko lukea paksuja, englanninkielisiä tenttikirjoja (todennäköisesti en)? Löytäisinkö töitä ko. ammatissa? Jossain vaiheessa sitten juttelin työkaverin kanssa, jolla paljastui olevan vastaavanlaisia suunnitelmia. Hän oli jopa hakenut kouluun ja menossa pääsykokeisiin. Kyselin, miten hän aikoo järjestää käytännön asiat - hänellä oli mm. lapsia ja talo, jotka voivat varmaankin tuoda haasteita opiskeluun. "En ole miettinyt sitä vielä," hän vastasi. "Mietin sitä sitten, jos pääsen sisään. Kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja turhaahan sitä vielä on pohtia, en edes tiedä miten pääsykokeissa käy."

Jos siis suunnittelen esimerkiksi jonkinlaista elämänmuutosta, pyrin selvittämään kaikki mahdolliset käytännön asiat (myös sellaiset, joita ei ole siinä vaiheessa edes mahdollista selvittää) etukäteen, koska en kestä minkäänlaista epävarmuutta.Yleensä jo ensimmäinen askel jää tästä syystä ottamatta, koska en pysty ennakoimaan niitä miljoonaa muuta askelta sen jälkeen. Olen vähän huono tekemään hyppyjä tuntemattomaan.

Mutta nyt olen yllättänyt itseni tässä suhteessa kahteen kertaan lyhyen ajan sisällä.

Ensin oli työpaikanvaihto. Haaveilin toisenlaisesta työstä, mutta vatvoin monia käytännön asioita (riittäisivätkö rahat päivätyössä, miten sopeutuisin uuteen työyhteisöön, miten pystyisin lähtemään vanhasta tutusta työyhteisöstä ja niin edelleen). Sitten päätin, että kysäisen ihan vain teoreettisessa mielessä esimieheltäni, millaisia mahdollisuuksia työyksikön vaihtoon olisi lähitulevaisuudessa. Mahdollisuus tarjoutuikin yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa olin kaikista uusista haasteista niin innoissani, että kaikki käytännön asiat joiden olin ajatellut olevan kynnyskysymyksiä, tuntuivatkin äkkiä ihan mahdollisilta ylittää.

Toinen asia oli aivan uskomaton sattumien summa.

Olen haaveillut eräästä lisätutkinnosta jo pidemmän aikaa. Tämä tutkinto suoritetaan työn ohella, ja se vaatii muutaman vuoden opiskelua ja sinne hakemiseen on tietyt pätevyyskriteerit. Vaihdettuani työyksikköä, tulin jutelleeksi asiasta työkaverin kanssa, joka on juuri suorittanut tämän kyseisen tutkinnon.
"Ne ovat aloittamassa juuri seuraavan nelivuotisen koulutusohjelman, hae sinne!" hän innosti minua.
"Mutta sinnehän on hakuaika jo päättynyt," minä vastasin. "Enkä minä olen varma, riittääkö pätevyyteni, AMK-tason tutkinnon suorittaneiltahan vaaditaan lisäopintoja. Enkä tiedä, saisiko työnantajalta rahoitusta, se kouluhan on todella kallis."
Työkaverini sattui tietämään, että koulutusohjelmaan oli ollut melko vähän hakijoita, ja kannusti minua kysymään koulutuksen järjestäjältä, ottaisivatko he vielä hakemukseni vastaan.

Mietin asiaa viikonlopun yli, ja aloin vähän innostua. Maanantaina päätin, että laitan koulutuksen järjestäjälle sähköpostia, luonteeni vastaisesti sain itselleni tolkutettua, että on turha miettiä kaikkia miljoonaa pikkuasiaa ennen kuin ylipäätään kysyn, onko kouluun mahdollista vielä hakea. Vastaus tuli nopeasti, he ottavat vielä mielellään hakemukseni vastaan, sillä muitakaan hakeneita ei ole vielä haastateltu. Ja siitä se pyörä sitten lähti pyörimään. Yksi toisensa jälkeen jokainen muukin pohtimani asia ratkesi minun edukseni. Pätevyyteni riittää. Työnantaja suhtautui ihme kyllä rahoituspuoleen (13 000 euroa!) myönteisesti.

Joten turhaa olisi ollut vatvoa etukäteen. Askel kerrallaan. Seuraava askel on valintahaastattelu ensi viikolla.

Olen aika innoissani.

(Keksiköhän kukaan, mikä lisätutkinto minulla on tähtäimessä? Psykiatrian alaa tunteva saattaisi sen kertomieni asioiden perusteella päätelläkin.)

Jotain pitäisi tehdä...

Myönnän, että laihduttaminen on suunnilleen syyskuun puolenvälin jälkeen jäänyt ihan kokonaan. Tällä hetkellä alkaa olla jo sellainen olo, että olisi kivaa taas vähitellen saada kiinni jostain painonhallintaan liittyvästä. Alan jo kyllästyä siihen, että ajatukset pyörivät vain koko ajan sen ympärillä, mitä söisin seuraavaksi. Tänäänkin ostin jäätelöä ja suklaata, vaikka rahat ovat todella vähissä. Jotenkin syöminen on varsinkin vapaapäivinä se pääjuttu, jonka ympärille kaikki muu rakentuu. Jaksan haravoida ja tehdä muita pihatöitä, kun tiedän pääseväni kohta sisälle syömään karkkia. Menen äidin luo illalla käymään, koska tiedän että siellä saa jotain hyvää ruokaa. Jaksan pitkän päivän töissä ja kaikki loputtomat arjen askareet, koska tiedän että illalla voin sitten syödä jotain hyvää. Ja niin edelleen. En oikein jaksa miettiä mitä vaihtoehtoisia kivoja juttuja voisin elämääni keksiä, sillä kaiken tekeminen vaatii niin loputtomasti energiaa. Vaikka toisaalta en edes ole nyt ollut niin väsynyt kuin vähän aikaa sitten.

En ymmärrä, mitä tein toisin keväällä ja kesällä 2010. Silloin vain laihdutin. Kontrolloin syömisiäni. Päivästä toiseen, aina uudelleen ja uudelleen. Laihduin 15 kiloa, eikä se tuntunut vaikealta. Enkä nauttinut elämästä yhtään vähempää, päin vastoin. Ja silloin uskalsin jo ajatella, että nyt tätä on kestänyt jo niin kauan, että olen jo oppinut uuden rutiinin, nyt en enää palaa takaisin siihen samaan vanhaan... Nyt olen oppinut, miten tämä onnistuu. Miten sen voi kerran oppia, mutta sitten taas unohtaa? Elokuun 2010 jälkeen olen silloin tällöin saanut pois 3-4 kg hirveällä työllä ja tuskalla, ja aina se on lopahtanut sen jälkeen.

En voi edes sanoa, että söisin suruuni tai muihin negatiivisiin tunteisiin. Elämässäni on tapahtunut jokunen kiva ja motivoiva juttu, joiden vuoksi en ole enää ehtinyt päivittäin miettimään, kelpaanko ihmisenä vai olenko vain kaiken kaikkiaan jotenkin nolo ja hävettävä ja outo. Olen tuntenut oloni lähes normaaliksi, välillä innostuneeksi, välillä iloiseksi.

Syön vain siksi, että se on kivaa. Syöminen tappaa tylsyyden. Syöminen tuo päivään jotain sellaista, jota odottaa.

En jaksa enää edes hävetä sitä, että ajattelen näin. Ennen ajattelin, että syömisen hallitsemattomuus tekee minusta huonon ja säälittävän, itsekurittoman ihmisen. Nykyään ajattelen vain, että se on vika muiden joukossa, eikä todellakaan edes vioistani pahimmasta päästä. Toisilla on ehkä toisenlaisia vikoja.

Mutten silti saa syömisiäni hallintaan.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Tilannepäivitystä

Aika jännää, se ahdistuneisuus jota kuvasin pari tekstiä sitten, loppui suunnilleen yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Luulen, että se on jollain tavalla hormonaalista, sillä tuo omituisten pelkojen ja huonommuudentunteiden kausi huipentui pariin itkuherkkään päivään ennen kuukautisia (jotka olivat pahasti myöhässä, joten PMS-oireetkin kai pitkittyivät), jolloin itkeä tillitin mm. julkisesti monenkin koiraharrastajan nähden ollessani uhmaikäisen piskini kanssa tottisleirillä. Viimeisenä iltana ennen menkkojen alkua tapahtui jotain todella outoa, sain nimittäin yksin kotona ollessani jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut mitään sellaista, mutta nyt tiedän ihan tasan tarkkaan mitä paniikkihäiriöpotilaat tarkoittavat sanoessaan, että kohtauksen aikana pelkää kuolevansa. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt kokonaan otteen tähän maailmaan ja siirtynyt jonkinlaiseen utuiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuulin vain oman sydämeni sykkeen ja pelkäsin etten jostain syystä enää pystyisi hengittämään. Ei sitä kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, ja sen jälkeen rauhoituin ja menin nukkumaan. Eikä ainakaan tähän mennessä mitään vastaavaa ole tapahtunut uudestaan, mutta tuo jäi vähän mietityttämään. Voikohan se olla pitkälti hormonaalista ja PMS-oireisiin liittyvää? Ei olisi kauhean kivaa seota nyt, kun olen vaihtanut työpaikkaa ja kaikkea ja elämässä on uusia haasteita ja stressiä.

Heti kun kuukautiset alkoivat, tunsin olevani taas oma itseni, ihan kuin jokin kupla olisi puhjennut. Pari viikkoa meni aika tasaisesti, uusi työ on pitänyt mielen vireänä ja arkielämä on sujunut ihan normaalisti. Tosin minulla on koko ajan ollut sellainen olo, etten uskalla alkaa ajattelemaan mitään kovin syvällisesti, etteivät "oireet" palaisi. Nyt puolestaan huomaan, että alan taas pyörittelemään epärealistisia huolenaiheita. Esimerkki: seinänaapurini asunto on ollut pitkään myynnissä, ja mietin tänään ihan vakavissani, että johtuukohan se minusta ettei hän saa asuntoaan myytyä. Jos asunnonkatsojat näkevät, etten ole kovin tunnollinen pihahommien suhteen, ja ajattelevat etteivät halua ostaa asuntoa näin huolimattoman naapurin vierestä? Jos minun takapihalleni pystyttämä koira-aita on liian ruma? On ihan helvetin rasittavaa pyöritellä tällaisia ajatuksia päivästä toiseen! Nyt on kai suunnilleen kierron puoliväli, joten jos teoriani PMS-oireista tämän skitsoilun aiheuttajana on oikea, sekin sopisi kuvaan.

Normaalisti olen kaikkine melankoliakausineni ja huonommuudentunteinenikin tuntenut olevani oma itseni. Olen ollut yliherkkä, murehtimaan taipuvainen, omiin maailmoihini herkästi vaipuva, vatvomiseen ja suoranaiseen hysteriaankin taipuvainen, pessimistinen ja huonoitsetuntoinen suunnilleen syntymästäni saakka, ja osaan elää sen kanssa. Sen sijaan viime aikoina kokemani ahdistus on ollut jollain tapaa täysin vierasta, sellaista kuin se ei tavallaan kuuluisi minuun, minun persoonaani ja "normaaleihin" piirteisiini. Toisaalta en myöskään usko tai halua uskoa, että olisin oikeasti tulossa hulluksi.

Jospa tämä sitten on hormonaalista. Ne kilpirauhasarvotkin ovat vielä tsekkaamatta. Haluan uskoa, että tämä on jotain pohjimmiltaan ei-psykiatrista, ja jotain jonka voi saada hoidettua kuntoon.

Ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita, että laihduttamista en ole ehtinyt juuri ollenkaan ajattelemaan.

torstai 6. lokakuuta 2011

Ai mikä laihduttaminen?

Täytyy myöntää, että parin viimeisen viikon aikana laihduttaminen on jäänyt kyllä täydellisesti taka-alalle. Ja jos minä en ajattele laihdutusta koko ajan aktiivisesti, se tarkoittaa sitä, että voin antaa itseni syödä karkkia ja hiilaripitoista ruokaa päivittäin. En koskaan syö lähellekään järkevästi vahingossa. Elämässäni ei varmaankaan aikuisiällä ole ollut yhtäkään päivää, jolloin olisin jättänyt herkut ostamatta vain siksi, ettei tee mieli. Minun TÄYTYY koko ajan aktiivisesti skarpata ja tsempata etten ostaisi niitä. Tiedän, että syömisissäni on vielä kokonaisvaltaisesti suuria ongelmia. Olen liikaa joko-tai -ihminen. Laihdutan tai en laihduta. Täytyy nyt kyllä loppysyksyn aikana taas... skarpata. Jos saisin vaikka muutaman kilon ennen joulua pois, olisin ihan tyytyväinen. Alunperin haaveilin kaksinumeroisesta lukemasta jouluun mennessä, mutta se oli silloin joskus elokuun alussa. Ääh, tulipa pitkästä aikaa epäonnistunut olo, aktiivisesti en ole edes ajatellut kilojani koko näiden parin viikon aikana.

Olen viime aikoina miettinyt tiettyjä arkielämän ongelmiani: jatkuvaa aivan tolkutonta väsymystä (joka ei ole vain sitä, että haluaisi mennä nukkumaan; olotilani on sellainen tasaisen tahmea aina, ellen jostain syystä ole poikkeuksellisen innostunut jostain. Jo heti heräämisen jälkeen tunnen olevani väsynyt, en tiedä miltä tuntuu "herätä virkistyneenä".), muistamattomuutta, unohtelua, hajamielisyyttä, jatkuvaa palelua, lievää masentuneisuutta, ajoittaista ahdistuneisuutta jne. Joku vihjaisi netissä minulle (taas kerran), että kannattaisi tarkistuttaa kilpirauhasarvot. Olen useasti vuosien mittaan miettinyt, voisiko minulla olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Mainitsemieni oireiden lisäksi minulla on myös alhainen hemoglobiini (olen joutunut käytännössä kokonaan lopettamaan verenluovutuksen, koska en oikein Hb:n suhteen useinmiten täytä kriteerejä, mikä on harmi koska minulla ei ole luovutukselle muita esteitä ja veriryhmänikin on 0 rh - josta on usein pulaa suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi sekä siksi, että se on ainoa veri jota voi tarvittaessa antaa esim. onnettomuuksien yhteydessä kaikille potilaille), hiukseni ovat ohentuneet aikuisiällä todella reilusti, ja sitten on vielä tämä hidas aineenvaihdunta. Kaikki oireita, jotka voivat viitata kilpirauhasen vajaatoimintaan. Arvot on katsottu viimeksi 2004, ja silloin ne olivat viiterajojen (meidän alueella TSH 0.4-4 ja T4-V 9-11) sisällä. Joskin viime aikoina olen kuullut puhuttavan siitä, että Suomessa viiterajat eivät ole ihan kohdallaan, ja moni potilas hyötyisi tyroksiinilääkityksestä vaikka arvot olisivatkin vielä viiterajoissa.

Onkohan lukijoissani ketään kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavaa? Millaisia oireita teillä on ollut ennen taudin toteamista?

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Syysvaatteita



Äskeisessä tekstissä käsittelemistäni typeristä ahdistuksenaiheista huolimatta (mietin pitkään, kehtaanko lähettää sen tekstin), aion silti kirjoittaa aikomani postauksen uusista syysvaatteistani. Mielialani vaihtelevat aika nopeasti, välillä minulla on lähes normaali olo, kun taas toisena hetkenä alan skitsoilla jonkin aivan idioottimaisen asian vuoksi. Se saattaa kyllä olla hormonaalistakin, kuukautiskiertoni on nimittäin harvinaisen sekaisin, mikä ei ole kovin tyypillistä. En tiedä yhtään, mikä kierron vaihe tällä hetkellä on menossa. Menkkojen olisi jo pitänyt tulla, tai sitten ne tulivat etuajassa harvinaisen niukkoina ja luulin niitä ovulaation aikaiseksi välivuodoksi. No, raskaana en ainakaan voi olla!

* käskee itseään lopettamaan hyödyttömän asioiden vatvomisen ja keskittymään tavallisiin asioihin *

Kävin toissapäivänä pitkästä aikaa shoppailemassa, ja löysin ihan hemmetin ihanat (omasta mielestäni) kengät ja syystakin.

Täytyy tunnustaa, että olen paatunut halpisvaatteiden ostaja, vaikka sanotaankin, ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa. Olen esimerkiksi vuosikausia haaveillut oikeista Converseista, mutta en ole koskaan raaskinut ostaa sellaisia, koska kuutisenkymppiä tennareista tuntuu hirveän kalliilta. Kuitenkin olen siinä ajassa, jonka yhdet Converset todennäköisesti kestäisivät, kuluttanut varmasti kymmenen paria alelaareista haalittuja tennareita. En edes raaski heittää niitä pois vaikka ne olisivat ihan rikki, vaan voin kävellä parikin kuukautta kengillä, joista on pohjat puhki tms. Sama juttu vaatteiden kanssa. Minulle 30-40 euroa on päällyspuserosta paljon, 30-40 euroa sopiva hinta farkuista, 10-20 euroa sopiva hinta pitkähihaisesta t-paidasta. Kalleimmat rintsikkani ovat maksaneet varmaan pari kymppiä, ja ostan niitä yleensä joko perusrättikauppojen (KappAhl, Lindex jne.) "Osta 3 maksa 2" -tarjouksista (ja kelpuutan kaikki mallit ja koot jotka vain suurin piirtein saan päälleni kiskottua) tai marketeista.

Nyt kun alan tekemään töitä siviilivaatteissa ja kun tuleva työni edellyttää myös kaupungilla liikkumista ja matkustamista, olen päättänyt panostaa vaatteisiin hieman enemmän. Sillä ajatuksella, että ostan jatkossa harkitummin, mutta parempilaatuisia vaatteita. Olen visuaalinen ihminen ja tykkäisin kyllä panostaa pukeutumiseen ja tyyliin samalla tavalla kuin panostan sisustukseen (vaikka olenkin huono siivoamaan ja huoleton huithapeli, jokaisen seinäni väri ja verhojen kuvio on mietitty tarkkaan), mutta tässäkin asiassa ylipaino valitettavasti rajoittaa. En esimerkiksi useinkaan kehtaa käyttää niin räväköitä ja persoonallisia vaatteita kuin haluaisin, koska läskit.

Olen pitkään haaveillut sellaisista saappaista, joissa on neulosvarsi. Esimerkiksi El Naturalista valmistaa sellaisia, mutta ne ovat minun budjetilleni aivan liian kalliita. Nyt satuin kuitenkin löytämään Espritin vähän vastaavat kengät, joille jäi 40% alennuksen ansiosta hintaa vain 41 euroa!



Takki puolestaan löytyi ihan Prismasta. Se on merkiltään Skila, joka on tietääkseni jonkinasteinen urheiluvaatemerkki. Tämä on ihan perus "kaupunkitakki", mutta ehkä selkeälinjaisuus kertoo jonkinasteisesta urheilullisuudesta. Olin yllättynyt, kun koko 46 mahtui ihan mukavasti. Ihan täydellisesti tuo ei olkapäistä istu, mutta riittävän hyvin. Takkia olisi ollut saatavana myös mustana, mutta tässä kohtaa en edes harkinnut sitä väriä. Fuksianpunainen (näyttää kuvassa violetimmalta kuin mitä on) on niiiiin minun värini.


Täytyy vielä kehua takin leikkausta: se on ei-niin-kehuttavan-muotoiselle ihmiselle tosin hyvän mallinen. Leikkaus on rintojen päältä ja alta suht napakka, mutta lantiolta levenevä, mikä luo vaikutelman siitä kuin vartalossa olisi jopa jotain muotoa. Minunkin yleinen virheeni on se, että pukeudun muodottomiin telttoihin. Ylipainoisenkaan ihmisen ei kannata piilottaa kaikkea. 

Tässä vielä ehkä parempi kuva takin leikkauksesta:


Ärsyttäviä huolia

En tajua, mikä minua vaivaa.

Suunnilleen sen jälkeen, kun kirjoitin tekstin jossa kerroin parisuhteisiin ja "kelpaamattomuuteeni" liittyvistä huonommuudentunteista ja siitä kuinka ne ovat hiljalleen hälvenemässä, ihan uudenlainen neuroottinen ahdistuneisuus on vallannut mieleni.

Minun perusongelmanihan on se, että olen aina kokenut olevani jotenkin "erilainen" ja "outo", ja verrannut itseäni "normaaleihin ihmisiin", jotka koen kokonaan itsestäni erilliseksi ihmisryhmäksi. En ole esimerkiksi koskaan vakavissani etsinyt kumppania tai kuvitellut, että voisin mennä jonkun kanssa naimisiin tai saada joskus lapsia, sillä olen ajatellut, että sellaista tapahtuu vain Normaaleille Ihmisille.

Mikä minusta sitten tekee ei-normaalin? Pitkälti se liittyy kai ylipainooni, toisaalta myös ujouden aiheuttamiin lapsuuden sosiaalisiin vaikeuksiin, jotka ovat ehkä jo nuorena muokanneet käsitystäni itsestäni. Aikuisiällä olen mennyt todella paljon eteenpäin siinä suhteessa, että nykyään kykenen luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita täysin normaalisti, ehkä jopa keskivertoa helpommin, koska olen avoin ja helposti lähestyttävä ihminen. Koen olevani perusluonteeltani sosiaalinen. En ole enää vuosiin ihmetellyt, miksi kukaan haluaisi viettää aikaa kanssani, tai epäillyt että minusta puhutaan jatkuvasti pahaa selän takana, vaikka tällaiset ajatukset olivat lapsena ja vielä murrosiässäkin arkipäivää. Sen sijaan epävarmuuteni ja huonommuudentunteeni ovat kanavoituneet entistä tiukemmin seksuaalisuuden alueelle.

Kuten aiemmin kirjoitin, viime aikoina olen jollain tavalla tasapainoistunut ja kasvanut, ja pystynyt tavallaan näkemään itseni seurustelemassa tulevaisuudessa jonkun kanssa, tekemään niitä normaaleiden ihmisten tavallisia asioita. Hetken aikaa se tuntui ihanan vapauttavalta, minä voisin olla kuten kaikki muutkin! Huonommuudentunne on lieventynyt todella huomattavasti, ihan lyhyen ajan sisällä.

Mutta sitten minun pääni ei tunnukaan kestävän sitä.

Viime viikkojen aikana olen alkanut näkemään itseni toisella tapaa Huonona. Olen aina ollut hyvin suurpiirteinen ja huoleton ihminen esim. kotitöiden suhteen, sellainen hajamielinen ja vähän huithapeli. Nyt tästä ominaisuudesta on tullut uusi suuri neuroottisuudenaiheeni ja huonommuudentunteen perussyy.

Minulla on ollut ihmeellisiä ajatuspinttymiä, melkein pakkoajatuksenomaisia pelkoja asian suhteen. Esimerkiksi jossain vaiheessa mietin, että jos saisin lapsia, otettaisiinko ne minulta huostaan koska en osaa siivota tarpeeksi hyvin. Kun tällainen ajatus iskee, en pysty realisoimaan itseäni edes sillä, että olen kuitenkin tavallinen työssäkäyvä ihminen joka pääsääntöisesti osaa hoitaa asiansa. Ei, kyllä ne mahdolliset lapset voidaan ottaa minulta pois, koska en ole leikannut nurmikkoakaan kovin montaa kertaa tänä kesänä! Toiseksi olen murehtinut sitä, näkevätkö muut ihmiset minut kauhean epäsiistinä ja paheksuvat salaa, mutta eivät kehtaa myöntää sitä. Kolmas huolenaiheeni on se, että olen ehkä tiedostamattani kauhea eläinrääkkääjä. Minulla on tällä hetkellä koira, kaksi kissaa ja kaksi jyrsijää, jotka tiedän pääsääntöisesti hoitaneeni ihan ok. Menneisyydessä olen silti joskus tehnyt huolimattomuusvirheitä eläinteni kanssa, mm. kerran eräs jyrsijä kuoli nestehukkaan koska juomapullo oli jumiutunut. Tällä hetkellä murehdin kaikkia vanhoja mokiani eläinten kanssa, ja ajattelen olevani samanlainen kuin nuo lööppien vastuuttomat ihmiset, joiden eläimiä löytyy siivottomista asunnoista kuoliaiksi nääntyneinä. Mietin ihan vakavissani, voisiko minun eläimilleni käydä niin vain siksi, että olen niin "huolimaton" ja "suurpiirteinen".

Jollain tasolla tiedän, että huoleni ovat aika epärealistisia ja mittasuhteiltaan vääristyneitä, mutta ne tuntuvat silti todellisilta. Lapsena minulla oli samantyyppisiä suhteettomia, pakkoajatuksenomaisia pelkoja joskus kausittain, aikuisiällä vastaavaa ei ole esiintynyt, joskin olen ollut joskus lievästi masentunut. Perusmielialani on melankolinen ja ahdistun helposti.

En tiedä, mikä tämän "huolestuneisuuskauden" on laukaissut. Viime kesään saakka minulla oli arkielämässäni paljon ulkoisista syistä johtuvia käytännön ongelmia ja stressiä aiheuttavia tekijöitä, jotka vaivasivat noin vuoden ja tekivät arkielämästäni haastavaa. Tuolloin ihmettelin, kuinka hyvin pysyn henkisesti kasassa, etenin vain päivä kerrallaan kun muutakaan ei ollut, vaikka monet ihan aiheelliset asiat huolestuttivat. En tiedä, johtuuko tämä nykyinen ahdistuneisuus osittain siitä, että nyt kun nuo stressitekijät ovat poistuneet, tietty olotila on kuitenkin jäänyt päälle, ja nyt minun täytyy kanavoida se johonkin muualle, sinänsä merkityksettömiin asioihin.

Tai onko minun pohjimmainen huonommuudentunteeni jotain vielä syvempää kuin ylipainosta johtuvaa, ja nyt kun olen pääsemässä ylipainon aiheuttamasta huonommuudesta, minun täytyy keksiä sille jokin uusi selitys, koska jostain tuntemattomasta syystä X minun on pakko kokea itseni Erilaiseksi kuin Normaalit Ihmiset.

Viime tekstissä paljastin tekeväni ammatikseni mielenterveystyötä. Niin, tiedättekö mitä eroa on mielisairaalan hoitajilla ja potilailla? Se, että hoitajilla on avaimet ja nimineula.

Työkuvioita ja uusia haasteita

Aioin vähän aikaa sitten kirjoittaa tekstin siitä, miten vuorotyö vaikuttaa painonhallintaan. Olen tehnyt nyt viitisen vuotta vuorotyötä täyspäiväisesti, eivätkä vaikutukset ole ainakaan positiivisia. Työskentelen sairaalassa, joten vuorot vaihtelevat epäsäännöllisesti. Kolmen viikon lista saattaa näyttää esim tältä:

(A= 7-15, P= 13-21, Y= 21-07, 0= yövuoron jälkeinen nukkumispäivä, V= vapaapäivä)

P-A-A-V-V-P-A
P-A-V-P-A-V-P
Y-Y-Y-0-V-V-V

Klassista on, että työputki alkaa usein iltavuorolla, ja vapaille jäädään aamusta. Useimmat työrupeamat ovat muotoa ilta ja useampi aamu, kaksi iltaa ja kaksi tai kolme aamua tai kaksi ilta-aamu -vuoroparia peräkkäin. Tuo ilta- ja aamuvuoron peräkkäisyyshän on hoitoalalla yleinen käytäntö. Ajatuksena on, että kun edellisenä iltana töissä olleet työntekijät tulevat jatkamaan suoraan aamuun, työhön pääsee nopeasti käsiksi kun ei tarvitse alkaa lukemaan koneelta koko edellisen illan tapahtumia tai kuuntelemaan raporttia, muuta kuin yön osalta. Sinänsä mitään estettä ei kyllä ole sille etteikö asioita voisi hoitaa muullakin tavalla, mutta tuo on kai sellainen "aina ennenkin on tehty näin" -juttu, joita hoitoalalla minun kokemukseni mukaan riittää.

Pari ensimmäistä vuotta tykkäsin vuorotöistä. Olen todella aamu-uninen ja iltavirkku ihminen luontaiselta rytmiltäni, ja on ollut ihan kivaa ettei tarvitse herätä aikaisin viittä aamua putkeen. Ja vapailta on myös siinä mielessä kiva tulla iltaan, että saa viimeisen vapaaillankin valvoa ihan rauhassa. Myös arkivapaat ovat hyvä juttu, samoin se, että kohtalaisen usein tulee useamman kuin kahden päivän vapaita. Myös vuorotyölisät muodostavat ihan kohtuullisen lisäosan matalaan peruspalkkaan.

Ne huonot puolet sitten. Iltavuoropäivinä saa kyllä nukkua pitkään, mutta toisaalta eipä niinä päivinä sitten muuta ehdikään kuin nukkua ja olla töissä. Minä en ole sellainen ihminen, joka herää iltavuoropäivänä kahdeksalta tai yhdeksältä ja puuhastelee tuntikausia ennen töihin menoa. Opiskeluaikana yritin sitä, mutta totesin että mistään tekemisestä ei aamuisin osannut nauttia kun koko ajan kyttäsi vaan kelloa, ja sitä paitsi nukkuminen on kivempaa. Valmistumisesta lähtien olen iltavuoropäivinä nukkunut jonnekin 10:30-11 tienoille, käyttänyt koiran lenkillä, ruokkinut eläimet, tehnyt normaalit aamutoimet ja lähtenyt töihin. En edes asetu syömään aamupalaa, hoidan vaan kaiken mikä on pakollista ja lähden. Illallakaan ei sitten ehdi muuta kuin käyttää koiran ulkona, syödä iltapalan, lukea vähän tai käydä netissä ja mennä nukkumaan. Ja mitä muihin vuortyön huonoihin puoliin tulee, sosiaalisen elämän puutteesta ei varmaan tarvitse edes mainita. Vuorokausirytmi on koko ajan sekaisin, ja koska työputkien jälkeen nukun yleensä univelkoja pois, olen aina joko väsynyt unenpuutteesta tai tokkurainen liiasta nukkumisesta. Viikkotasolla nukun varmaankin kohtuullisen keskiverrot 7-8 tuntia yössä, mutta kun unet jakaantuvat niin, että joinakin öinä nukkuu kolme tuntia ja joinakin kolmetoista, vireystila ei ole koskaan normaali.

Nyt tein sitten ison ratkaisun, ja siirryn viikon kuluttua toiseen työyksikköön, jossa teen päivätyötä ja viikonloput ovat vapaat. Isoin syy siihen miksi halusin vaihtaa työyksikköä on työnkuvaan liittyvä, eli kaipasin uusia haasteita ja itsenäisempää työtä. Mutta on kyllä ihan tervetullut muutos, että pääsen välillä päivätöihin, joskin vuorotyölisien pois jääminen ahdistaa vähän.

En muista olenko aiemmin maininnut työstäni, mutta teen siis mielenterveystyötä AMK-tason koulutuksella. Nykyinen työpaikkani on suljettu osasto jossa hoidetaan pääasiassa vaikea-asteisia psykoosipotilaita, tulevassa työssäni taas teen pääasiassa kotikäyntejä ja vastaanottotyötä. Potilaat tulevat olemaan samantyyppisiä kuin nykyisinkin eli hyvin vakavasti psyykkisesti sairaita, joskin tasaisemmassa vaiheessa sairautensa kanssa. Muutos on suuri, sillä jatkossa minun täytyy suunnitella ja organisoida itse aikatauluni ja hoitaa potilaani "yksin", kun taas tähän saakka olen ollut vain osa suurempaa tiimiä ja osaston päivärytmi on sanellut pitkälti aikataulut. Odotan kyllä uudenlaisia haasteita innolla, joskin varmasti myös stressiä ja epävarmuutta on ensi alkuun luvassa.