Siitä Elämästä

Tuohon blogini kuvaukseen kirjoitin, että ylevänä tavoitteenani on laihdutuksen ohessa myös mm. hankkia Elämä. Tässä postauksessa ajattelin käsitellä tätä asiaa hiukan.

Minä en nimittäin oikein osaa elää.

Olen aina ollut tyypillinen "sitten kun" -ihminen. Ja hirveän aikaansaamaton. Ja hirveän mukavuudenhaluinen. Ja vähän huonoitsetuntoinen.

On helppoa kuvitella tekevänsä kaikkia kivoja asioita Sitten Kun on normaalipainoinen (tai edes vain lievästi ylipainoinen). Minä olen kova lataamaan odotuksia erilaisille haaveilemilleni asioille. Olen hemmetin hyvä suunnittelemaan ja odottamaan, ja vaikka kuinka yritän kouluttaa itsestäni realistisempaa iän kasvaessa, joudun usein silti pettymään kun saan sen, mitä olen odottanut.

Minä lataan ehkä vääränlaisia odotuksia asioille. Esimerkiksi silloin kun asuin vuokralla kerrostalossa, ajattelin että olisi niin ihanaa, jos olisi oma rivitaloasunto. Oma piha. Mahdollisuus remontoida kämppää itse, tehdä siitä omannäköisensä. Ja ennen kuin hankin nykyisen koirani, ajattelin monta vuotta, että olisipa ihanaa jos olisi pentu jonka saisi alusta saakka kasvattaa itse, ja sitten harrastaa sen kanssa. Kilpailla eri koiraharrastuslajeissa, tutustua uusiin ihmisiin, reissata treeneissä, näyttelyissä ja kisoissa.

No jaa. Olen kyllä iloinen siitä, että minulla on kiva koira ja oma asunto, mutta eivät ne loppujen lopuksi muuta sitä tosiasiaa, että arkielämä on kuitenkin aina arkielämää. Elämä ei muutu itsestään erityisen hohdokkaaksi, tuskin kenenkään elämä loppujen lopuksi on hirveän hohdokasta, vaikka tapahtuisi mitä. Loppujen lopuksi elämänsisältö muodostuu kai todella pienistä asioista, ei niinkään siitä, että elämälle täytyisi olla hirveän hulppeat puitteet olemassa. Ja se on jotain, mitä minun on vaikea hyväksyä. Tahtoisin mielelläni ajatella, että sitten kun/jos minulla joskus on parisuhde/lapsi/talo maalla/oma hevonen/pienempi painoindeksi, elämä olisi jotenkin automaattisesti sisällyksekkäämpää.

Ja toki tässä vaiheessa on selvää, että minulla on suuri riski pettyä laihdutustulosten merkitykseen elämässäni, jos en aktiivisesti työskentele muuttaakseni ajattelutapaani. Juuri se on se vaikea osuus. Haaveilen niin mielelläni siitä, mitä kaikkea teen Sitten Kun olen hoikempi. Ja samalla jokin puoli minusta pelkää, että odotukseni eivät lunastukaan.

Toinen puoli asiasta on se, että tällä tavalla ajatteleva ihminen voi jopa pelätä haaveiden toteutumista. En sano, että itse pelkäisin, mutta ajatus on joskus käynyt mielessä. Onko ylipaino minulle suojamuuri, jonka taakse on helppo mennä ja sanoa, että en minä nyt, kun olen tällainen? Että jos olisin tuollainen, niin kyllä minä sitten. Millaista elämä olisi, jos tuota tekosyytä ei voisikaan käyttää? Täytyisikö silloin kohdata se kauhistuttava tosiasia, että muuta keinoa olla onnellisempi ja tasapainoisempi ei ole, kuin opetella tulemaan toimeen itsensä kanssa? Ja että siinä opettelussa kilot ja kaikki muutkin ulkoiset asiat ovat vain pintaa.

Osalle ihmisistä laihduttamisessa on varmaankin kysymys vain melko pintapuolisista asioista. Paremmasta terveydestä, kivemmasta ulkonäöstä. Monilla ylipainoisillakin ihmisillä on elämänsä perusta kunnossa: itsetunto suurin piirtein kohdallaan, ympärillä tärkeitä ihmisiä ja tieto siitä, että on pidetty ja rakastettu, sisällyksekäs elämä. Kuitenkin minulle, koko ikäni ylipainon ja itsetunto-ongelmien kanssa kamppailleelle nuorelle naiselle, tässä on kysymys myös jostain paljon suuremmasta. En vielä tiedä, mitä olen ilman ylipainoa, mitä minusta ilman sitä jää jäljelle. Nyt jo monta vuotta tiivistä ajatustyötä ja itsetutkiskelua tehtyäni uskon, että aiemmin ylipaino on ollut minulle enemmän suojamuuri itseni ja maailman välissä, kuin pelkkä arkipäiväinen riesa. Minun ei ole tarvinnut ottaa vastuuta omasta onnellisuudestani tai tyytyväisyydestäni elämään, olen voinut vain kuitata kaiken sillä, että elämä on paskaa koska olen läski. Ja ehkä juuri se vastuun ottaminen on pelottanut, ja sillä tavalla ylipaino on toiminut suojana. Nyt olen kypsynyt ja tullut jollain tavalla tasapainoisemmaksi ja minusta alkaa tuntua, että olen valmis luopumaan suojamuurista. Ehkä vasta nyt ensimmäistä kertaa oikeasti haluan tullakin toisenlaiseksi, vaikka olen luullut halunneeni sitä koko elämäni.

Aiemmin en ole ollut valmis.