"Minun mieleni on niin kummallinen..."

Nyt on yksi niistä tätä nykyä harvinaisista päivistä, jolloin en ole koko ajan huolissani jostakin.

Viime aikoina olen odotellut lausuntoa kissani ruumiinavauksesta Evirasta, ja se on ollut päällimmäisin huolenaiheeni. Vahvin arvaus on, että sillä oli suolistossa kasvain, sillä sillä oli ollut ajoittaista ruuansulatusoireilua jo pitkään, ultrassa näkyi suoliston alueella jotain epämääräistä massaa ja se oksenteli veristä vaahtoa sekä lopulta vuoti peräpäästäänkin verta, jolloin lopetuspäätös tehtiin. Niin, ja nämä oksentelut ja verenvuodot ilmenivät siis vuorokauden sisällä, minulla ei ole tapana katsella selvästi sairaita eläimiä nurkissani tekemättä asialle mitään. Kissalla esiintyi tosiaan epämääräistä ajoittaista oksentelua useamman vuoden ajan, ja sitä hoidettiin oireenmukaisesti. Ulrassa, röntgenissä ja verikokeissa käytiin matkan varrella monen monta kertaa, eikä mitään konkreettista jäänyt koskaan käteen. Oireenmukaisella hoidolla kissa pysyi ihan ok kunnossa, ja yhdessä vaiheessa oireet saatiinkin hallintaan niin, että toukokuun 2008 ja tämän syksyn välillä emme joutuneetkaan käymään yhtään kertaa oksentelun vuoksi lääkärissä. Olin kuvitellut tehneeni kaiken niin hyvin kuin pystyn, ja tiedostin että kissan perussairaus saattaa olla vakavampikin, ja että se todennäköisesti jossain vaiheessa romahtaa ja kuolee siihen. Kuten tapahtuikin. Mutta silti jälkeenpäin kaikki on toisin... Pääasiallinen syyllisyydenaiheeni on se, että olen aina ollut tosi hajamielinen ja muistamaton eläinteni madotusten suhteen. Tänä syksynä rokotusten yhteydessä muistin antaa Axilurit yhtenä päivänä (pitäisi antaa kolmena) ja sitä edellinen kerta oli ties milloin. Ei ainakaan viime keväänä, jolloin olisi pitänyt. No, kissat ovat sisäkissoja ja niitä kuitenkin ON vuosien varrella madotettu vaikkakin epäsäännöllisesti, joten hirveän todennäköistä ei ole, että kuolleella kissalla olisi mitään hirveää matoarmeijaa elimistössään ollut, ei ainakaan niin huomattavaa että se olisi voinut aiheuttaa noin radikaalit oireet ja kuoleman. Mutta totta kai mä olen nyt takertunut tuohon ainoaan selkeään hoitovirheeseeni ja ajattelen päivin öin, että katin oireet varmaan johtuivat siitä että olin huono omistaja enkä muistanut madottaa sitä. Eihän sillä tietenkään ole mitään väliä, että katti oli rokotettu, sen hammaskivet poistettiin useampaan kertaan, se ei ulkoillut tuolla petoeläinten ja autojen armoilla yksin kuten suuri osa maatiaiskissoista, se söi kohtuullisen hyvälaatuista ruokaa jne., vain sillä on merkitystä että mä olin huolimaton madotusten kanssa, ja se tekee minusta absoluuttisen huonon eläintenomistajan. Huokaus. Viime aikoina musta on tullut tällainen, eli jos löydän yhden virheen toiminnastani, koen sen leimaavan minut ihmisenä täysin ja mitätöivän kaikki ne asiat, jotka kuitenkin olen tehnyt oikein.

No, toistaiseksi elävät kissa ja koira on "määräaikaishuollettu", eli molemmat hiljattain rokotettu ja madotettu, katilta poistettu hammaskivet ja koiran kasvuhäiriö hoidettu kaikkien suositusten mukaan. Olen mä jotain tehnyt oikeinkin. Voi kun se jonain päivänä riittäisi.

Itse asiassa tällä hetkellä tuo ajattelumalli ei ole ihan vahvimmillaan. Pari päivää minusta on tuntunut lähes normaalilta. Epäilen edelleen, että tämä ajattelun hysteerisyys liittyy osin hormonitoimintaan. Kuukautiskierto on jotenkin kummasti venynyt ollen viimeksi 41 päivää, nyt on päivä 7 ja olotila suhteellisen normaali. Hemmetti, minulta jäävät varmaan ne lapset tekemättä tämänkin vuoksi. Kai tässä on joku isompikin hormonaalinen häiriö taustalla, ja sitten joskus vaikka päälle kolmikymppisenä onnistuisinkin jostain kumppanin löytämään, raskaaksi hankkiutuminen olisi niin vaikeaa että ikä tulisi vastaan. Niin tässä kai käy.

Paino oli tänä aamuna 116,9. Olisi kyllä pakko saada sitä vähän alaspäin. Mistään isoista pudotuksista en tällä hetkellä edes haaveile, mutta lähemmäs sataakymppiä pitäisi kyllä päästä.

Se tikittää

Muistan, kun olin noin 21 -vuotias ja opiskelin sote-alaa. Koulussa oli meneillään teoriajakso äitiyshoitotyöstä ja lapsista. Huomasin, että monien muiden opiskelijoiden asenteet olivat erilaisia kuin minun. Lääkäriluennoilla he kyselivät epiduraalipuudutuksista ja supistuksista selvästikin sellaiseen sävyyn, että aikoivat olla ko. asioiden kanssa tekemisissä vielä jossain vaiheessa elämäänsä. Suurin osa eli jo silloin vakiintuneissa parisuhteissa, nyt noin kuusi vuotta myöhemmin heistä useimmilla jo on lapsia. Heidän aikomuksensa ovat toteutuneet.

Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi. Minähän "tiesin", etten tulisi koskaan saamaan lapsia. Olin siitä mielestäni aivan varma. En oikeastaan koskaan miettinyt, haluaisinko oikeasti lapsia. Minulla vain oli tunne, että sellaiset asiat eivät mitenkään liittyneet minuun. Ajattelin, että sellaista ei kuitenkaan tapahdu minulle, halusin tai en, joten ihan turha miettiä halusinko edes. Taustalla oli tietenkin sitkeä uskoni siihen, etten voisi koskaan olla parisuhteessa. Sillä sellaisetkaan asiat eivät liittyneet mitenkään minuun. Sellaiset normaaleiden ihmisten asiat.

Sitten jossain vaiheessa asiat muuttuivat. En minä koskaan ole aidosti ollut vela, vapaaehtoisesti lapseton. Jo vuosia olen tiennyt, että tulee olemaan todella kova paikka, jos jään lapsettomaksi. Samalla olen pelännyt lapsettomaksi jäämistä noin 24-vuotiaasta saakka, vaikka ympärillä olevat ihmiset eivät tajuakaan miksi. "Sinähän olet vielä niin nuori. Ihan turha tuollaista on murehtia, elämä voi muuttua niin nopeasti. Onhan sinulla aikaa vaikka kuinka." He eivät ymmärrä, että edes sata vuotta aikaa ei riitä, jos itsellä on vahva tunne siitä, että täytyisi olla joku toinen kyetäkseen parisuhteeseen. Kyetäkseen edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että eläisi joskus parisuhteessa (koska ne ovat niitä normaaleiden ihmisten asioita). Kyllähän joidenkin elämä vain yllättäen muuttuu nopeasti. Katseet kohtaavat bussipysäkillä ja niin edelleen. Mutta sitä ei tapahdu niille, jotka eivät uskalla edes ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Meidänlaisemme kun eivät ota katsekontaktia siellä bussipysäkillä!

Vuosikausia luulin, että kyse on minun absoluuttisesta ja ehdottomasta huonoudestani. Nykyään tiedän, etten ole edes oikeastaan antanut itselleni mahdollisuutta päätyä parisuhteeseen, ja että sillä ei ole mitään tekemistä kuvitellun huonouteni kanssa, vaan ainoastaan asenteeni kanssa.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että eläisin jonain päivänä parisuhteessa ja saisin mahdollisesti lapsen, ei enää ihan tunnu realistisuudessaan fantasiaromaanin tasoiselta tarinalta. Toisaalta se, että pidän perheen perustamista mahdollisempana ajatuksena kuin pidin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, on saanut minut aivan uudella tavalla uskomaan, että olisin kaiken kaikkiaan todella huono äiti. Järkipuoleni väittää, että olisin varmasti siinäkin asiassa ihan riittävän keskiverto muihin verrattuna, mutta tunnepuoli tietää paremmin: olen äidiksi liian neuroottinen, liian herkästi suorituspaineita ottava, liian huolimaton, liian hajamielinen, liian huono siivoamaan, liian vähän kodinhengetärmäinen, potentiaalinen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin sairastuja, erittäin todennäköinen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuva, sellainen joka ryssii varhaisen vuorovaikutuksen koska ei pysty ottamaan rennosti, ja aikaansaa näin ollen sen että lapsesta tulee vähintäänkin persoonallisuushäiriöinen.

Minä en vain voi uskoa, että voisin tehdä normaaleiden ihmisten asioita ja selvitä niistä edes suurin piirtein kunnialla.

Mutta haluaisin silti.

Tilannepäivitystä

Aika jännää, se ahdistuneisuus jota kuvasin pari tekstiä sitten, loppui suunnilleen yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Luulen, että se on jollain tavalla hormonaalista, sillä tuo omituisten pelkojen ja huonommuudentunteiden kausi huipentui pariin itkuherkkään päivään ennen kuukautisia (jotka olivat pahasti myöhässä, joten PMS-oireetkin kai pitkittyivät), jolloin itkeä tillitin mm. julkisesti monenkin koiraharrastajan nähden ollessani uhmaikäisen piskini kanssa tottisleirillä. Viimeisenä iltana ennen menkkojen alkua tapahtui jotain todella outoa, sain nimittäin yksin kotona ollessani jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut mitään sellaista, mutta nyt tiedän ihan tasan tarkkaan mitä paniikkihäiriöpotilaat tarkoittavat sanoessaan, että kohtauksen aikana pelkää kuolevansa. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt kokonaan otteen tähän maailmaan ja siirtynyt jonkinlaiseen utuiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuulin vain oman sydämeni sykkeen ja pelkäsin etten jostain syystä enää pystyisi hengittämään. Ei sitä kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, ja sen jälkeen rauhoituin ja menin nukkumaan. Eikä ainakaan tähän mennessä mitään vastaavaa ole tapahtunut uudestaan, mutta tuo jäi vähän mietityttämään. Voikohan se olla pitkälti hormonaalista ja PMS-oireisiin liittyvää? Ei olisi kauhean kivaa seota nyt, kun olen vaihtanut työpaikkaa ja kaikkea ja elämässä on uusia haasteita ja stressiä.

Heti kun kuukautiset alkoivat, tunsin olevani taas oma itseni, ihan kuin jokin kupla olisi puhjennut. Pari viikkoa meni aika tasaisesti, uusi työ on pitänyt mielen vireänä ja arkielämä on sujunut ihan normaalisti. Tosin minulla on koko ajan ollut sellainen olo, etten uskalla alkaa ajattelemaan mitään kovin syvällisesti, etteivät "oireet" palaisi. Nyt puolestaan huomaan, että alan taas pyörittelemään epärealistisia huolenaiheita. Esimerkki: seinänaapurini asunto on ollut pitkään myynnissä, ja mietin tänään ihan vakavissani, että johtuukohan se minusta ettei hän saa asuntoaan myytyä. Jos asunnonkatsojat näkevät, etten ole kovin tunnollinen pihahommien suhteen, ja ajattelevat etteivät halua ostaa asuntoa näin huolimattoman naapurin vierestä? Jos minun takapihalleni pystyttämä koira-aita on liian ruma? On ihan helvetin rasittavaa pyöritellä tällaisia ajatuksia päivästä toiseen! Nyt on kai suunnilleen kierron puoliväli, joten jos teoriani PMS-oireista tämän skitsoilun aiheuttajana on oikea, sekin sopisi kuvaan.

Normaalisti olen kaikkine melankoliakausineni ja huonommuudentunteinenikin tuntenut olevani oma itseni. Olen ollut yliherkkä, murehtimaan taipuvainen, omiin maailmoihini herkästi vaipuva, vatvomiseen ja suoranaiseen hysteriaankin taipuvainen, pessimistinen ja huonoitsetuntoinen suunnilleen syntymästäni saakka, ja osaan elää sen kanssa. Sen sijaan viime aikoina kokemani ahdistus on ollut jollain tapaa täysin vierasta, sellaista kuin se ei tavallaan kuuluisi minuun, minun persoonaani ja "normaaleihin" piirteisiini. Toisaalta en myöskään usko tai halua uskoa, että olisin oikeasti tulossa hulluksi.

Jospa tämä sitten on hormonaalista. Ne kilpirauhasarvotkin ovat vielä tsekkaamatta. Haluan uskoa, että tämä on jotain pohjimmiltaan ei-psykiatrista, ja jotain jonka voi saada hoidettua kuntoon.

Ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita, että laihduttamista en ole ehtinyt juuri ollenkaan ajattelemaan.

Ärsyttäviä huolia

En tajua, mikä minua vaivaa.

Suunnilleen sen jälkeen, kun kirjoitin tekstin jossa kerroin parisuhteisiin ja "kelpaamattomuuteeni" liittyvistä huonommuudentunteista ja siitä kuinka ne ovat hiljalleen hälvenemässä, ihan uudenlainen neuroottinen ahdistuneisuus on vallannut mieleni.

Minun perusongelmanihan on se, että olen aina kokenut olevani jotenkin "erilainen" ja "outo", ja verrannut itseäni "normaaleihin ihmisiin", jotka koen kokonaan itsestäni erilliseksi ihmisryhmäksi. En ole esimerkiksi koskaan vakavissani etsinyt kumppania tai kuvitellut, että voisin mennä jonkun kanssa naimisiin tai saada joskus lapsia, sillä olen ajatellut, että sellaista tapahtuu vain Normaaleille Ihmisille.

Mikä minusta sitten tekee ei-normaalin? Pitkälti se liittyy kai ylipainooni, toisaalta myös ujouden aiheuttamiin lapsuuden sosiaalisiin vaikeuksiin, jotka ovat ehkä jo nuorena muokanneet käsitystäni itsestäni. Aikuisiällä olen mennyt todella paljon eteenpäin siinä suhteessa, että nykyään kykenen luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita täysin normaalisti, ehkä jopa keskivertoa helpommin, koska olen avoin ja helposti lähestyttävä ihminen. Koen olevani perusluonteeltani sosiaalinen. En ole enää vuosiin ihmetellyt, miksi kukaan haluaisi viettää aikaa kanssani, tai epäillyt että minusta puhutaan jatkuvasti pahaa selän takana, vaikka tällaiset ajatukset olivat lapsena ja vielä murrosiässäkin arkipäivää. Sen sijaan epävarmuuteni ja huonommuudentunteeni ovat kanavoituneet entistä tiukemmin seksuaalisuuden alueelle.

Kuten aiemmin kirjoitin, viime aikoina olen jollain tavalla tasapainoistunut ja kasvanut, ja pystynyt tavallaan näkemään itseni seurustelemassa tulevaisuudessa jonkun kanssa, tekemään niitä normaaleiden ihmisten tavallisia asioita. Hetken aikaa se tuntui ihanan vapauttavalta, minä voisin olla kuten kaikki muutkin! Huonommuudentunne on lieventynyt todella huomattavasti, ihan lyhyen ajan sisällä.

Mutta sitten minun pääni ei tunnukaan kestävän sitä.

Viime viikkojen aikana olen alkanut näkemään itseni toisella tapaa Huonona. Olen aina ollut hyvin suurpiirteinen ja huoleton ihminen esim. kotitöiden suhteen, sellainen hajamielinen ja vähän huithapeli. Nyt tästä ominaisuudesta on tullut uusi suuri neuroottisuudenaiheeni ja huonommuudentunteen perussyy.

Minulla on ollut ihmeellisiä ajatuspinttymiä, melkein pakkoajatuksenomaisia pelkoja asian suhteen. Esimerkiksi jossain vaiheessa mietin, että jos saisin lapsia, otettaisiinko ne minulta huostaan koska en osaa siivota tarpeeksi hyvin. Kun tällainen ajatus iskee, en pysty realisoimaan itseäni edes sillä, että olen kuitenkin tavallinen työssäkäyvä ihminen joka pääsääntöisesti osaa hoitaa asiansa. Ei, kyllä ne mahdolliset lapset voidaan ottaa minulta pois, koska en ole leikannut nurmikkoakaan kovin montaa kertaa tänä kesänä! Toiseksi olen murehtinut sitä, näkevätkö muut ihmiset minut kauhean epäsiistinä ja paheksuvat salaa, mutta eivät kehtaa myöntää sitä. Kolmas huolenaiheeni on se, että olen ehkä tiedostamattani kauhea eläinrääkkääjä. Minulla on tällä hetkellä koira, kaksi kissaa ja kaksi jyrsijää, jotka tiedän pääsääntöisesti hoitaneeni ihan ok. Menneisyydessä olen silti joskus tehnyt huolimattomuusvirheitä eläinteni kanssa, mm. kerran eräs jyrsijä kuoli nestehukkaan koska juomapullo oli jumiutunut. Tällä hetkellä murehdin kaikkia vanhoja mokiani eläinten kanssa, ja ajattelen olevani samanlainen kuin nuo lööppien vastuuttomat ihmiset, joiden eläimiä löytyy siivottomista asunnoista kuoliaiksi nääntyneinä. Mietin ihan vakavissani, voisiko minun eläimilleni käydä niin vain siksi, että olen niin "huolimaton" ja "suurpiirteinen".

Jollain tasolla tiedän, että huoleni ovat aika epärealistisia ja mittasuhteiltaan vääristyneitä, mutta ne tuntuvat silti todellisilta. Lapsena minulla oli samantyyppisiä suhteettomia, pakkoajatuksenomaisia pelkoja joskus kausittain, aikuisiällä vastaavaa ei ole esiintynyt, joskin olen ollut joskus lievästi masentunut. Perusmielialani on melankolinen ja ahdistun helposti.

En tiedä, mikä tämän "huolestuneisuuskauden" on laukaissut. Viime kesään saakka minulla oli arkielämässäni paljon ulkoisista syistä johtuvia käytännön ongelmia ja stressiä aiheuttavia tekijöitä, jotka vaivasivat noin vuoden ja tekivät arkielämästäni haastavaa. Tuolloin ihmettelin, kuinka hyvin pysyn henkisesti kasassa, etenin vain päivä kerrallaan kun muutakaan ei ollut, vaikka monet ihan aiheelliset asiat huolestuttivat. En tiedä, johtuuko tämä nykyinen ahdistuneisuus osittain siitä, että nyt kun nuo stressitekijät ovat poistuneet, tietty olotila on kuitenkin jäänyt päälle, ja nyt minun täytyy kanavoida se johonkin muualle, sinänsä merkityksettömiin asioihin.

Tai onko minun pohjimmainen huonommuudentunteeni jotain vielä syvempää kuin ylipainosta johtuvaa, ja nyt kun olen pääsemässä ylipainon aiheuttamasta huonommuudesta, minun täytyy keksiä sille jokin uusi selitys, koska jostain tuntemattomasta syystä X minun on pakko kokea itseni Erilaiseksi kuin Normaalit Ihmiset.

Viime tekstissä paljastin tekeväni ammatikseni mielenterveystyötä. Niin, tiedättekö mitä eroa on mielisairaalan hoitajilla ja potilailla? Se, että hoitajilla on avaimet ja nimineula.

Huonommuudentunne ja häpeä

Vielä pari vuotta sitten otin todella henkilökohtaisesti kaikki esimerkiksi netistä lukemani kommentit ylipainoisista ihmisistä. Olin täysin valmis uskomaan, että olen kaikkien mielestä huono, vastenmielinen ja ällöttävä ihminen ylipainoni vuoksi, jos joku anonyymi nettipeelo sattui jotain tuon suuntaista yleistävää tekstiä ylipainoisista ihmisistä kirjoittamaan. Yhden ihmisen kommentti oli aina minulle sama kuin yleinen mielipide.

Huonommuudentunne oli jotain tuttua ja arkipäiväistä, jokin sellainen omaan persoonaan kiinni kasvanut elämää haittaava pikku haittapuoli, jonka olemassaolo oli yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. Häpeäntunteesta sen sijaan oli vaikeampi saada kiinni, ja on osittain vieläkin. Se ja sen syntyhistoria ovat minulle arvoitus. En useinkaan tiedosta tuntemaani häpeää, mutta olen päätellyt, että sen täytyy liittyä esimerkiksi seksuaaliseen epävarmuuteeni tai kyvyttömyyteeni kuvitella itseäni vastavuoroisen parisuhteen osapuoleksi. En edes tiedä, liittyykö tuntemani häpeä minuun ihmisenä, vai ainoastaan ruumiilliseen ulkomuotooni.

Jossain vaiheessa - ihan yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamisen ja kypsymisen seurauksena - noin kahteenkymmeneenviiteen ikävuoteen mennessä aloin huomata, että pahin huonommuudentunne oli väistynyt. Osittain se liittyi siihen, että menestyin tietyillä elämänalueilla - esimerkiksi työssäni, joka on sosiaalisesti sekä tunnepuolella hyvin vaativaa ja haastavaa - ja sain sitä kautta itseluottamusta. Muistan, kun minulta 19-vuotiaana AMK:n pääsykokeissa kysyttiin, mistä olen itsessäni ylpeä. Menin lukkoon, enkä osannut sanoa oikein mitään, vaikka muuten juttelin haastattelussa suht rentoutuneesti ja vuolaasti (vaikka olen ujo, olen hyvä ilmaisemaan itseäni verbaalisesti, joten työhaastattelut ja muut vastaavat sosiaalisesti epämukavat tilanteet selvitän yleensä hyvin). Monta vuotta myöhemmin, kun lopulta työn ja tuskan kautta olin löytänyt vahvuuteni tulevassa ammatissani, ajattelin, että nyt tiedän, mitä vastaisin. Se on kantanut minua.

Sen lisäksi, että sain elämässä onnistumisenkokemuksia, opin myös jollain tavalla erottamaan mielen ja ruumiin toisistaan. Se on yksi selkeä muutos ajattelussani. Jollain tasolla osaan nykyään ajatella, että ylipaino ei määrittele minua ihmisenä. Osaan myös yhä useammin suhtautua lähinnä kevyen huvittuneesti yleistäviin ylipainoisia koskeviin kommentteihin. Usein, mutten aina.

Tänään pahoitin pitkästä aikaa mieleni lukiessani erästä hevosiin liittyvää nettikeskustelua. Minähän harrastin ratsastusta lukiovuosiin saakka, sen jälkeen harrastus jäi tauolle olosuhteiden pakosta, ei niinkään siksi että kiinnostus olisi loppunut. Viimeiset viitisen vuotta olen elätellyt sitten kun -haaveita, joissa aloitan ratsastamisen uudestaan ja ostan oman hevosen sitten jonain kauniina päivänä kun olen laihtunut. Tiedän, etten voi ratsastaa ylipainoni vuoksi tällä hetkellä, enkä haluakaan. En edes saisi huonon kehonhallintani vuoksi siitä mitään irti, vaikka teoriassa jonkinlaisen minua kantamaan jaksavan jättiläishevosen löytäisinkin. Täytyy vain ajatella, että sitten kun.

Viime vuosina ratsastuksen parissa on alettu puhumaan enemmän ratsastuksen painorajoista, mikä on toki hevosten hyvinvointia ajatellen hyvä juttu. Välillä vain keskustelu saa sellaisia sävyjä, että pääasia tuntuukin olevan hevosten hyvinvoinnin sijasta se, että läskit eivät saa ratsastaa, vaikka toki itsekkäinä ihmisinä ovat kaikki innolla sinne selkään kapuamassa. Aika usein yleistävään sävyyn sanotaan, että ylipainoiset ratsastajat sitä ja tätä, vaikka oikeasti olisi kyse yksittäistapauksista. Asiallisina alkavat keskustelut luisuvat äkkiä joukkolynkkaukseksi ylipainoisia ratsastajia kohtaan. Kuitenkaan hevonen ei tiedä selässään olevan ihmisen painoindeksiä, joten minun mielestäni ei voi yleisenä totuutena sanoa, että ylipainoinen ihminen (painoon, pituuteen tai hevosen kokoon katsomatta) ei koskaan ikinä milloinkaan voi ratsastaa olematta itsekäs kusipää. Esimerkiksi 75 kiloinen ihminen voi olla normaalipainoinen tai ylipainoinen pituudesta riippuen, ja keskivertohevonen (n. 500 kg, jolloin 75 kg ratsastajan paino on suositeltu 15% hevosen painosta) kantaa tuon kilomäärän ihan mukavasti. Toki reilu ylipaino kiloihin katsomatta jo useinmiten tarkoittaa sitä, että sopivankokoista hevosta voi olla vaikea löytää.

Jostain syystä nämä keskustelut aktivoivat minussa vanhan huonommuudentunteen ja häpeän. Tunnen olevani huono, koska olen ylipainoinen. Hevosten pariin kelpaamaton. Sellainen itsekäs ihminen. Sellainen, jota hoikat ja urheilulliset Oikeat Hevosihmiset halveksivat. En pysty rakentavasti kääntämään hevoshaaveitani motivaattoriksi painonpudotukseen, vaan turhaudun täydellisesti ja alan kiukutella itselleni, että mitä helvetin sisältöä koko elämässä on, kun en voi tehdä mitään kivaa kunnes viimein joskus vuosien päästä ehkä mahdollisesti olen laihtunut. Angstattuani ja kituutettuani sitä ennen karkkeja kaivaten jokaisen hemmetin päivän.

En osaa kääntää aivojani toiseen asentoon, en jaksa enkä halua aina ajatella kypsästi ja rakentavasti.