Päivät 20. - 27.

Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?

 

Nääh, en oikein mitään. *ottaa itseään niskasta kiinni ja yrittää asennoitua niinkuin laihdutusblogin pitäjältä nyt suunnilleen voisi odottaa*. Okei. Otetaan uusiksi. Aerobinen liikunta on sellaista hapenottokykyä lisäävää, ei niinkään lihaskuntoa kasvattavaa, eikö niin? Siis niinkuin kestävyyslajeja, kävelyä ja hiihtoa ja uintia ja sellaista, olenko minä nyt yhtään kartalla? Uintia minä rakastan, kesällä järvessä siis. Talvellakin se olisi kivaa, mutta en kehtaa mennä uimahalliin. Teoriassa ehkä kehtaisin jos tietäisin, etten varmasti törmää siellä tuttuihin (puolitutut olisivat pahimpia), mutta koska kukaan ei sellaista voi luvata, on vain pakko jättää menemättä. Ja no joo, koiran kanssa kävelen kohtuullisesti, mutta sekin muuttuu ikäväksi heti kun esim. ylämäissä alkaa hengästyttää... Tiedän, asenneongelma.

Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?

 

Mulla on kai ihan jo peruskoulutuksenikin puolesta olemassa aika hyvät perustiedot terveellisistä elämäntavoista (ja se, miksi suutarin lapsilla puolestaan ei ole kenkiä, onkin jo toinen tarina). Lähinnä haen erilaisista lähteistä pikemmin inspiraatiota kuin varsinaista tietoa. Jossain vaiheessa tykkäsin lukea KG-lehteä, siinäpä on oikein mainio ja monipuolinen painonhallintaläpyskä. Tykkäsin erityisesti onnistujatarinoista ja psykologisista jutuista, kuten esim. tunnesyömiseen ja laihduttajan itsetuntoon liittyvistä artikkeleista. Myös ruokaohjeet ovat olleet inspiroivia eivätkä liian kitukuuri-henkisiä. Viime aikoina musta on kuitenkin tuntunut, että tuo lehti ei ole enää niin mielenkiintoinen. Onnistujatarinoita on vähemmän, yleensä se yksi per lehti, ja nekin usein jotain "Laihdutin 80 kg:sta 65 kg:n" -juttuja, jotka eivät oikein motivoi tällaista ihmistä jolla pudotettavaa on nelisenkymmentä kiloa ja jo se 80 kg on kaukainen haave. Ja nuo psykologisemmat jututkin jotenkin alkavat toistaa itseään, kai se on niin ettei tuostakaan aihepiiristä riitä vuosi toisensa jälkeen aina vain uutta kirjoitettavaa. 

Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!

 

 Ai ulkoisesti vai sisäisesti? No, vastataan kumminkin päin. Ulkoisesti... Minulla on hyvin tummanruskeat ja kohtuullisen nätit silmät, joihin ihmiset yleensä ensimmäisenä kiinnittävät huomiota jos kommentoivat ulkonäköäni positiivisesti. Toiseksi, minulla on siinä mielessä harvinainen ihonsävy, että voin värjätä hiukseni ihan minkä tahansa värisiksi hopeanvaaleista punaisen kautta mustanruskeisiin, eivätkä ne koskaan ole epäsopusoinnussa ihonvärin kanssa. Tätä ovat itseni lisäksi kommentoineet myös kampaajani sekä (jostain käsittämättömästä syystä) yläasteen äidinkielenopettajani, joten en ainoastaan kuvittele näyttäväni ihan luontevalta milloin minkäkin värisissä hiuksissa. Kolmanneksi, minulla on aika pienet kädet. Sormet ovat toki aika pulleat, mutta on kivaa kun voi edes joissakin vaatekappaleissa käyttää kokoa S :D Neljänneksi, en ole mitenkään järisyttävän roteva tai romuluinen naiseksi, vaikka paksu olenkin. Jos on pakko valita, olen mieluummin leveäreitinen ja isoperseinen kuin esim. poikkeuksellisen harteikas ja rintava. Viidenneksi, olen hivenen ikäistäni nuoremman näköinen. Murrosiässä ja varhaisessa aikuisuudessahan olin selkeästi ikäistäni nuoremman näköinen, mikä ei silloin ollut yhtään kivaa (laivan tax freen myyjä on mm. nauranut mulle päin naamaa kun ostin 18-vuotiaana siideriä, hymynsä hyytyi vasta kun todistin että ihan oikeasti olen täysi-ikäinen), mutta kuten minulle silloin hoettiin, vielä se siitä iloksi muuttuu. Luulen, että olen perusilmeeltäni jotenkin viattoman, ystävällisen ja ehkä hiukan naiivinkin oloinen, mikä nuorentaa yleisvaikutelmaa. Asiakkaat kommentoivat joskus että vaikutan "kauhean nuorelta" tai "lähes lapselta", mikä joskus saa heidät epäilemään onko minulla tarpeeksi elämänkokemusta pystyäkseni auttamaan heitä. Ja olen kuitenkin sentään 27.

Ja sitten henkiset ominaisuudet... No, olen pohdiskeleva ja analyyttinen. Pystyn ymmärtämään ja erittelemään ihmisten monimutkaistakin käyttäytymistä ja katsomaan asioita objektiivisesti. Minulla on syvä halu ymmärtää ihmisiä ja uskoa hyvyyteen heissä. Olen tiedonhaluinen ja osaan kyseenalaistaa asioita, haluan haastaa itseni ja mielipiteeni. Ja lisäksi, olen haaveellinen, eskapistinen ja minulla on hyvä mielikuvitus.

Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?

 

En usko. Minulla on ylipainoa niin paljon, että tuntisin tarvetta laihduttaa vaikka yleinen naiskuva olisi millainen tahansa. Omien esteettisten mieltymysteni puolesta viehätyn sitä paitsi huomattavasti enemmän normaalipainoisista kuin selkeän laihoista ihmisistä. Myönnän silti, että nykyajan ja median tapa yhdistää hoikkuus kaikkiin sellaisiin hyvinä pidettyihin ominaisuuksiin kuten määrätietoisuus, älykkyys, sosiaalisuus jne. luo kyllä paineita ja ärsyttää joskus.

 

Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta? 

 

Joskus 7-8 kg jälkeen, jolloin sain muutamat pitkään käyttämättöminä olleet housut taas kiskottua jalkaan.

Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?

 

En uskalla edes ajatella. Siihen on vielä niin kauan. Toivon, että opin myös tavoitteen pitämistä tässä matkan varrella.

Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?

 

Se parempi olo ja henkinen tasapainoisuus, jota laihduttaminen lisää. Halu pystyä joskus vielä ratsastamaan. Tarve perustaa vielä jonain päivänä perhe ja saada lapsia.

Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?

 

Ajattelen, että silloin tällöin on ihan lupakin irroitella kohtuudella. Toki jos lyhyemmälle aikavälille sattuu useampia vastaavia tilanteita, täytyy niiden varalle tehdä tarkempaa toimintasuunnitelmaa. Pääsääntöisesti kuitenkin ajattelen, että onnistunut painonhallinta ei niinkään koostu kieltäytymisistä harvinaisissa juhlatilanteissa, vaan tasapainoisesta syömisestä kaiken arjen keskellä niiden juhlien välissä.

"Minun mieleni on niin kummallinen..."

Nyt on yksi niistä tätä nykyä harvinaisista päivistä, jolloin en ole koko ajan huolissani jostakin.

Viime aikoina olen odotellut lausuntoa kissani ruumiinavauksesta Evirasta, ja se on ollut päällimmäisin huolenaiheeni. Vahvin arvaus on, että sillä oli suolistossa kasvain, sillä sillä oli ollut ajoittaista ruuansulatusoireilua jo pitkään, ultrassa näkyi suoliston alueella jotain epämääräistä massaa ja se oksenteli veristä vaahtoa sekä lopulta vuoti peräpäästäänkin verta, jolloin lopetuspäätös tehtiin. Niin, ja nämä oksentelut ja verenvuodot ilmenivät siis vuorokauden sisällä, minulla ei ole tapana katsella selvästi sairaita eläimiä nurkissani tekemättä asialle mitään. Kissalla esiintyi tosiaan epämääräistä ajoittaista oksentelua useamman vuoden ajan, ja sitä hoidettiin oireenmukaisesti. Ulrassa, röntgenissä ja verikokeissa käytiin matkan varrella monen monta kertaa, eikä mitään konkreettista jäänyt koskaan käteen. Oireenmukaisella hoidolla kissa pysyi ihan ok kunnossa, ja yhdessä vaiheessa oireet saatiinkin hallintaan niin, että toukokuun 2008 ja tämän syksyn välillä emme joutuneetkaan käymään yhtään kertaa oksentelun vuoksi lääkärissä. Olin kuvitellut tehneeni kaiken niin hyvin kuin pystyn, ja tiedostin että kissan perussairaus saattaa olla vakavampikin, ja että se todennäköisesti jossain vaiheessa romahtaa ja kuolee siihen. Kuten tapahtuikin. Mutta silti jälkeenpäin kaikki on toisin... Pääasiallinen syyllisyydenaiheeni on se, että olen aina ollut tosi hajamielinen ja muistamaton eläinteni madotusten suhteen. Tänä syksynä rokotusten yhteydessä muistin antaa Axilurit yhtenä päivänä (pitäisi antaa kolmena) ja sitä edellinen kerta oli ties milloin. Ei ainakaan viime keväänä, jolloin olisi pitänyt. No, kissat ovat sisäkissoja ja niitä kuitenkin ON vuosien varrella madotettu vaikkakin epäsäännöllisesti, joten hirveän todennäköistä ei ole, että kuolleella kissalla olisi mitään hirveää matoarmeijaa elimistössään ollut, ei ainakaan niin huomattavaa että se olisi voinut aiheuttaa noin radikaalit oireet ja kuoleman. Mutta totta kai mä olen nyt takertunut tuohon ainoaan selkeään hoitovirheeseeni ja ajattelen päivin öin, että katin oireet varmaan johtuivat siitä että olin huono omistaja enkä muistanut madottaa sitä. Eihän sillä tietenkään ole mitään väliä, että katti oli rokotettu, sen hammaskivet poistettiin useampaan kertaan, se ei ulkoillut tuolla petoeläinten ja autojen armoilla yksin kuten suuri osa maatiaiskissoista, se söi kohtuullisen hyvälaatuista ruokaa jne., vain sillä on merkitystä että mä olin huolimaton madotusten kanssa, ja se tekee minusta absoluuttisen huonon eläintenomistajan. Huokaus. Viime aikoina musta on tullut tällainen, eli jos löydän yhden virheen toiminnastani, koen sen leimaavan minut ihmisenä täysin ja mitätöivän kaikki ne asiat, jotka kuitenkin olen tehnyt oikein.

No, toistaiseksi elävät kissa ja koira on "määräaikaishuollettu", eli molemmat hiljattain rokotettu ja madotettu, katilta poistettu hammaskivet ja koiran kasvuhäiriö hoidettu kaikkien suositusten mukaan. Olen mä jotain tehnyt oikeinkin. Voi kun se jonain päivänä riittäisi.

Itse asiassa tällä hetkellä tuo ajattelumalli ei ole ihan vahvimmillaan. Pari päivää minusta on tuntunut lähes normaalilta. Epäilen edelleen, että tämä ajattelun hysteerisyys liittyy osin hormonitoimintaan. Kuukautiskierto on jotenkin kummasti venynyt ollen viimeksi 41 päivää, nyt on päivä 7 ja olotila suhteellisen normaali. Hemmetti, minulta jäävät varmaan ne lapset tekemättä tämänkin vuoksi. Kai tässä on joku isompikin hormonaalinen häiriö taustalla, ja sitten joskus vaikka päälle kolmikymppisenä onnistuisinkin jostain kumppanin löytämään, raskaaksi hankkiutuminen olisi niin vaikeaa että ikä tulisi vastaan. Niin tässä kai käy.

Paino oli tänä aamuna 116,9. Olisi kyllä pakko saada sitä vähän alaspäin. Mistään isoista pudotuksista en tällä hetkellä edes haaveile, mutta lähemmäs sataakymppiä pitäisi kyllä päästä.

117 ja jotain

... Näytti vaaka tänä aamuna. Pari kiloa on varmaan nestettä (just se aika kuukaudesta), mutta silti. Elo-syyskuun hirveä työ kesäkilojen pudottamiseksi, ja nyt ollaan taas tässä pisteessä. Mä en näköjään pysty pitämään painoa siellä 110 kg:n tuntumassa (ja tänä syksynähän pääsinkin vain 112 kiloon), saati että pääsisin siitä alaspäin. Ja minun kun piti painaa 105 kg jouluna, huokaus.

Jo muutama kilokin tekee eron siihen, olenko "lähemmäs 120 kiloinen" vai "reilu 110 kiloinen". Esimerkiksi 116 kuuluu edelliseen kategoriaan, 114 jälkimmäiseen. Ja sillä kumpaan kategoriaan kuulun, on todella suuri identiteettiin liittyvä merkitys, jota yritän seuraavaksi vähän selittää.

Lukio- ja AMK-opiskeluaikoina painoin 110 kg:n molemmin puolin siihen saakka, kunnes jonkinasteisen masennuskauden seurauksena aloin lihoa nopeammin kuin koskaan. Silloin paino nousi noin 120-125 kiloon. Koska tämä kehitys tapahtui nopeasti, juuri 110 kilon ja 120 kilon välisestä matkasta tuli se tekijä, joka erottaa minut "normaalista ihmisestä". Jotenkin koen, että 110 kiloisena (tai "reilu 110 kiloisena") olen vielä ihminen jonka yksi ominaisuus on ylipaino, mutta kun taas mennään lähemmäs 120 kiloa, ylipaino jotenkin syö kaiken muun mitä minussa on, ja sen jälkeen olen pelkkä LÄSKI.

Joten niinpä tuo vaa'an lukema taas kerran muutti ihan kaiken. Vielä eilen ajattelin, että voisin tosiaan yrittää tehdä jotain yksinäisyydelleni, mietin ihan vakavissani sitä vaihtoehtoa, että alkaisin etsimään kumppania. Leikin sillä ajatuksella, että ehkä esimerkiksi puolen vuoden kuluttua seurustelisin. Ja vielä eilen shoppailin vaatteita ja värjäsin hiukseni.

Ja nyt sillä kaikella ei olekaan enää mitään merkitystä. Koska painan kolmisen kiloa enemmän kuin kuvittelin, ja koska niin ollen olen Sen Tietyn Rajan toisella puolella. Pelkkä läski, ei edes ihminen.

.....

Totta kai minä järjellä ymmärrän, että ajatteluni on epärealistista. Voi olla, että jo iltaan mennessä olen saanut tämän ärsytyksen käsiteltyä ja pystyn taas suhtautumaan asioihin paljon järkevämmin, mutta juuri nyt se ei ole kovin helppoa.

Laihduttamiseen motivoituminen puolestaan on tällä hetkellä todella vaikeaa, koska se vaatii tietynlaista "jes! Nyt tämä onnistuu! Ensi vuonna asiat ovat paljon paremmin!" -asennetta, johon minun on tällä hetkellä vaikea päästä. Kesä ja syksy ovat olleet niin täynnä stressiä (mm. koiran ja kissan kuolema sekä jäljelle jääneen koiran sairastuminen ja niistä kantamani syyllisyydentunteet), että en oikein uskalla ajatella, että ansaitsisin laihtua. Olen jotenkin hirveän ankara itselleni, mutta samalla tunnen etten vaadi itseltäni tarpeeksi.

Se tikittää

Muistan, kun olin noin 21 -vuotias ja opiskelin sote-alaa. Koulussa oli meneillään teoriajakso äitiyshoitotyöstä ja lapsista. Huomasin, että monien muiden opiskelijoiden asenteet olivat erilaisia kuin minun. Lääkäriluennoilla he kyselivät epiduraalipuudutuksista ja supistuksista selvästikin sellaiseen sävyyn, että aikoivat olla ko. asioiden kanssa tekemisissä vielä jossain vaiheessa elämäänsä. Suurin osa eli jo silloin vakiintuneissa parisuhteissa, nyt noin kuusi vuotta myöhemmin heistä useimmilla jo on lapsia. Heidän aikomuksensa ovat toteutuneet.

Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi. Minähän "tiesin", etten tulisi koskaan saamaan lapsia. Olin siitä mielestäni aivan varma. En oikeastaan koskaan miettinyt, haluaisinko oikeasti lapsia. Minulla vain oli tunne, että sellaiset asiat eivät mitenkään liittyneet minuun. Ajattelin, että sellaista ei kuitenkaan tapahdu minulle, halusin tai en, joten ihan turha miettiä halusinko edes. Taustalla oli tietenkin sitkeä uskoni siihen, etten voisi koskaan olla parisuhteessa. Sillä sellaisetkaan asiat eivät liittyneet mitenkään minuun. Sellaiset normaaleiden ihmisten asiat.

Sitten jossain vaiheessa asiat muuttuivat. En minä koskaan ole aidosti ollut vela, vapaaehtoisesti lapseton. Jo vuosia olen tiennyt, että tulee olemaan todella kova paikka, jos jään lapsettomaksi. Samalla olen pelännyt lapsettomaksi jäämistä noin 24-vuotiaasta saakka, vaikka ympärillä olevat ihmiset eivät tajuakaan miksi. "Sinähän olet vielä niin nuori. Ihan turha tuollaista on murehtia, elämä voi muuttua niin nopeasti. Onhan sinulla aikaa vaikka kuinka." He eivät ymmärrä, että edes sata vuotta aikaa ei riitä, jos itsellä on vahva tunne siitä, että täytyisi olla joku toinen kyetäkseen parisuhteeseen. Kyetäkseen edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että eläisi joskus parisuhteessa (koska ne ovat niitä normaaleiden ihmisten asioita). Kyllähän joidenkin elämä vain yllättäen muuttuu nopeasti. Katseet kohtaavat bussipysäkillä ja niin edelleen. Mutta sitä ei tapahdu niille, jotka eivät uskalla edes ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Meidänlaisemme kun eivät ota katsekontaktia siellä bussipysäkillä!

Vuosikausia luulin, että kyse on minun absoluuttisesta ja ehdottomasta huonoudestani. Nykyään tiedän, etten ole edes oikeastaan antanut itselleni mahdollisuutta päätyä parisuhteeseen, ja että sillä ei ole mitään tekemistä kuvitellun huonouteni kanssa, vaan ainoastaan asenteeni kanssa.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että eläisin jonain päivänä parisuhteessa ja saisin mahdollisesti lapsen, ei enää ihan tunnu realistisuudessaan fantasiaromaanin tasoiselta tarinalta. Toisaalta se, että pidän perheen perustamista mahdollisempana ajatuksena kuin pidin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, on saanut minut aivan uudella tavalla uskomaan, että olisin kaiken kaikkiaan todella huono äiti. Järkipuoleni väittää, että olisin varmasti siinäkin asiassa ihan riittävän keskiverto muihin verrattuna, mutta tunnepuoli tietää paremmin: olen äidiksi liian neuroottinen, liian herkästi suorituspaineita ottava, liian huolimaton, liian hajamielinen, liian huono siivoamaan, liian vähän kodinhengetärmäinen, potentiaalinen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin sairastuja, erittäin todennäköinen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuva, sellainen joka ryssii varhaisen vuorovaikutuksen koska ei pysty ottamaan rennosti, ja aikaansaa näin ollen sen että lapsesta tulee vähintäänkin persoonallisuushäiriöinen.

Minä en vain voi uskoa, että voisin tehdä normaaleiden ihmisten asioita ja selvitä niistä edes suurin piirtein kunnialla.

Mutta haluaisin silti.

Päivät 11. - 19.

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?

 

 Tällä hetkellä aktiivisesti seuraamistani varmaankin Kupariperhosen blogi, koska hän on päässyt laihdutuksessaan jo todella pitkälle, sekä vaikuttaa hyvin motivoituneelta ja itsetunnoltaan terveeltä.

 

Päivä 12: Mitä syöt yleensä?

 

Ai miten yleensä? Niinä kausina kun syön terveellisesti, melkeinpä päivittäin/viikkotasolla usein syömiäni ruokia ovat ruisleipä, raejuusto, tonnikala, erilaiset salaatit, maustamaton jogurtti + pakastevadelmat, erilaiset wokkipannulla valmistettavat kasvisruuat, lohi, kasvissosekeitot... Epäterveellisellä kaudella taas kuluu ennen kaikkea hiilareita: vaaleaa leipää, pastaa, nuudeleita, karkkia, jäätelöä... 

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

 

Periaatteessa terveellisin keinoin siinä mielessä, etten kituuta millään järjettömän pienillä kalorimäärillä, mutta ruuan laadusta tingin laihduttaessanikin tosi paljon. Eli kasviksia ja proteiinia saan liian vähän myös laihduttaessani, ja korvaan niitä hiilareilla ja herkuilla. Toistan, myös laihduttaessani! Silloin vain kokonaiskalorimäärä jää paljon pienemmäksi kuin muuten.

Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?

 

No, en suoraan sanoen usko, että tulen koskaan saamaan kovin ihailtavaa vartaloa. Olen niin laiska liikkumaan, että esimerkiksi kovin kiinteää tai lihaksikasta minusta tuskin koskaan tulee. Haluaisin laihtua sen verran, että normaalit "naisen muodot" tulisivat selkeämmin esiin, ja että näyttäisin hiukan sopusuhtaisemmalta. Uskon, että silloin olisin ihan riittävän tyytyväinen itseeni. Täydellisen tyytyväinenhän ei tarvitse ollakaan, tuskin kukaan on.

Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?

 

En syö kanaa enkä punaista lihaa. Ei ole auttanut pätkääkään, uskon että minun kohdallani "kasvissyönti" on vain lisännyt hiilareiden kulutusta.

 

Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?

 

Muistelen, että olin 12-13 -vuotias, kun laihdutin ensimmäistä kertaa viitisen kiloa painonvartijoiden ohjeilla. Joka tapauksessa olin silloin vielä ala-asteella.

Päivä 17: Lempiruokasi?

 

Suomalaista järvikalaa pannulla paistettuna tai sitten uunikalana, perunamuusia, kylmää kermaviilikastiketta ja lisäkkeenä jotain metsäsienistä tehtyä mättöä.

Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?

 

Karkit. Kaikki missä on sokeria.

Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?

 

Nääh, en mitään. Inhoan sellaista tarkoitushakuista liikuntaa, "vahingossa" (esim. koiran kanssa lenkkeily) se voi olla ihan kivaa.

(Tulee tunne, että nämä kysymykset on tarkoitettu sellaisille oikeille laihduttajille :D)

Päivät 9. & 10.

Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?

 

 Ei enää aikuisiällä. Kouluaikoina sai kuulla kaikenlaista, sanotaan suurinpiirtein 6-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Ei minua koskaan varsinaisesti kiusattu (koska en suostunut siihen vaan laitoin vastaan), mutta sellaista kuittailua sai kyllä peruskoulussa kuulla enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Yläasteella kuittailu oli oikeastaan jo pohjimmiltaan hyvätahtoista ja koin sen silloin harmittomana, mutta näin jälkikäteen olen tajunnut, että sen vuoksi minulta vei aika kauan oppia pitämään itseäni sosiaalisesti vakavastiottettavana varsinkin poikien/miesten seurassa. Yläasteella kun vaihtoehdot olivat olla joko hiljainen hissukka-läski jota ei oikeastaan ole edes muiden silmissä olemassa, tai sitten vähän hassu ja huvittava mutta kaikesta huolimatta temperamenttinen pullukka-tyttö joka antaa verbaalisesti takaisin jos sille heittää jotain. Valitsin jälkimmäisen.

Näin aikuisena sitten... En tiedä millaisissa piireissä muut ihmiset liikkuvat, mutta en tajua mistä tulevat ne kaikki puheet siitä, miten ylipainoisia muka avoimesti halveksutaan ja kritisoidaan. Ei minua vaan ainakaan. Tämä on kauhean ristiriitainen asia minulle. Toisaalta kun uskon sitkeästi, että ihmiset näkevät minussa vain ja ainoastaan kiloni ja että ne peittävät alleen kaiken muun (myös fiksun ja viehättävän) mitä minussa on. Toisaalta taas pidän itsestäänselvyytenä sitä, että esimerkiksi työntekijänä ja ystävänä minua arvostetaan itseni vuoksi, persoonallisuuteni vuoksi, taitojeni vuoksi, osaamiseni vuoksi. Minulle on ihan käsittämätön ajatus, että esimerkiksi työpaikka voisi jäädä saamatta kilojen vuoksi, en todellakaan usko, että HYVÄLLE työntekijälle voisi minun vaativassa ammatissani käydä niin. 

Kai minä olen tavallaan epäluuloinen ja sinisilmäinen samaan aikaan.

 

Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?

 

No, tällä hetkellä painonpudotukseni on valitettavan epäaktiivista (nimim. söin juuri pari kourallista suklaamuroja... ihan vaan koska oli makeannälkä), joten en oikeastaan pysyvästi ole luopunut mistään.

Jos sen sijaan mietin niitä ajanjaksoja, jolloin olen oikeasti saanut jotain aikaiseksi... Etukäteen tietysti kuvittelin, että herkuista luopuminen (= niiden radikaali vähentäminen, mikä on käytännössä melkein sama kuin luopuminen) olisi kaikkein vaikeinta. Ja olin väärässä.

Vähän yllätyksenä tuli, että vaikeinta olikin kontrolloimattomuudesta luopuminen. Jos esimerkiksi annoin itselleni luvan syödä viikon ennaltamäärättynä herkkupäivänä tietyn määrän karkkia, en nauttinutkaan siitä yhtään samalla tavalla kuin aiemmin. Se koko syömisen pointti kun on siinä, että minun on saatava säännöllisin väliajoin se tunne, että voin syödä mitä vain ja kuinka paljon tahansa, jos satun haluamaan. Sama juttu kaiken muunkin syömisen kuin herkkujen kanssa. Kaiken syömisen nautinnollisuudelta tuntuu menevän pohja, jos syömiset on etukäteen säännöstelty ja mietitty. Tämä on itse asiassa ihan sairaan raivostuttavaa! Samasta ilmiöstä kertoo sekin, että jos esimerkiksi kaverin luona kylässä on tarjolla jotain hyvää leivonnaista tai muuta herkkua, en voi vaan nauttia siitä että saan syödä sitä siellä sen tietyn säädyllisen määrän, vaan alan heti suunnitella, että tätä samaa mun on tehtävä jossain vaiheessa kotonakin, että voin sitten syödä niin paljon kuin haluan... Ihan kuin se "säädyllinen syöminen" (eihän sitä kukaan kaverin luona vedä herkkuja samalla tavoin kaksin käsin kuin kotona) ei olisi syömistä ollenkaan!

Päivät 3. - 8.

Aika monta päivää on jäänyt väliin. Toinen kissoistani jouduttiin puoli-yllättäen lopettamaan tiistaina ja viikonloppu on ollut kiireinen, joten en ole ehtinyt blogia päivittämään.

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi? 

Tämä on paha, tosi paha. En tosiaankaan osaa tähän mitään yleisesti tunnettuja nimiä mainita, sillä en koskaan kiinnitä mihinkään julkkisten vartaloihin huomiota. Suuri osa viihteen parissa työskentelevistä naisjulkkiksista on minun silmääni vain ihan samalla tylsällä tavalla tosi laihoja, kukaan ei jää erityisesti mieleen. Urheilijat taas ovat usein minun makuuni sellaisia kuivakoita kuikeloita, riippuu tietysti vähän lajista. Minulla on oikeasti aika armollinen vartalomaku: suht muodokas, sopusuhtainen, naisellinen vartalo on sellainen jota sekä tykkään muilla katsella, että itsellenikin mieluusti ottaisin. Ei tarvitse olla erityisen lihaksikas tai sporttinenkaan, sillä minun mielikuvissani huomattava sporttisuus yhdistyy vähän ikävästi erittäin pedanttiin ja niuhoon elämäntapaan, joka tuntuu itselle vieraalta ja luotaantyöntävältä. 5-10 kg ylipainoa on esteettisesti minulle pienempi paha kuin sama määrä alipainoa, varsinkin jos kilot ovat jakaantuneet sopusuhtaisesti ja ihminen on vielä niistä huolimatta kohtuullisen kiinteä. Yhden urheilijaryhmän voisin ehkä kyllä erikseen mainita: tykkään taitoluistelijoista ja erityisesti heidän jaloistaan. Taitoluistelijat ovat kai luonnossa vielä paljon pienempiä ja hennompia kuin miltä telkkarissa vaikuttavat, mutta heillä on silti erityisesti alaruumiissa lihaksikkuutta ja jäntevyyttä, kai ne hypyt vaativat sitä.

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa? 

En aktiivisesti mitään, mutta kaikenlaisia omituisiakin ajatuksia on välillä päässä käväissyt, ja välillä ne ovat johtaneet jopa en ehkä sittenkään halua tätä -ajatuksiin, jotka kuitenkin ovat olleet ohimeneviä. Kun on ollut koko ikänsä ylipainoinen, sitä ehkä välillä miettii olisiko kuitenkaan tositilanteessa valmis niin suureen minäkuvan muutokseen, mitä painon putoaminen toisi tullessaan.

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi? 

Minun elämässäni ylipaino on ollut huomattava este varsinkin sosiaalisen elämän suhteen. Se on jo vuosia saanut minut epäilemään kelvollisuuttani muiden silmissä, sekä lisännyt sosiaalista epävarmuutta. Seurustelun ja ihmisten tapaamisen pariutumismielessä se on tähän saakka estänyt täysin. Joten ehkä suurinsyy pudottaa painoa on yksinkertaisesti se, että sitä kautta pystyisin elämään normaalimpaa ja täysipainoisempaa elämää.

Täytyy myöntää, että terveysseikat eivät koskaan ole omalla kohdalla huolestuttaneet niin paljoa kuin ehkä pitäisi. Kai sitä vielä tässä iässä (27) jotenkin pitää itseään kuolemattomana. Ja kun verensokerit, kolesterolit ja verenpaineet ovat ihanteelliset eivätkä kilot vielä tässä iässä vaikuta liikkumiseenkaan ihmeemmin, ei terveysriskejä osaa omalla kohdallaan pitää kovin suurina.

Tosin epäilen, että tulevaisuudessa terveys- ja elämänsisältö -motiivien suhteet saattavat tulla vaihtumaan. Tässä iässä alan jo vapautua nuoruuden ulkonäköpaineista ja nähdä itseni kokonaisvaltaisessa, sallivammassa valossa eikä ylipaino enää niin ollen vaikuta itsetuntoon (ja esimerkiksi siihen pariutumiseen) niin paljon kuin ennen, sen sijaan terveysseikkoja saattaa ehkä alkaa ajattelemaan kriittisemmin kunhan tässä uhkaavasti alkaa keski-ikäistyä...

Yksi yksittäinen painonpudotusmotivaattori on lisäksi se, että tahtoisin joskus vielä pystyä ratsastamaan.

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin? 

Joo, ahmin. En tarkalleen tiedä, miksi. Viime aikoina olen lopettanut asian analysoimisen. Isoimpana tekijänä on varmasti se, että herkkujen syöminen on tapa. Toisaalta se saattaa olla jonkinlaista turvallisuuskäyttäytymistä, jostain syystä vain kuuluu kuvioon, että joka päivä täytyy olla saatavilla jotain herkkua. Minua ihan todella ahdistaa ajatella sellaista päivää, jolloin en söisi mitään hyvää. Elämä vain tuntuisi hirveän tyhjältä, jos sellaiseen kauhistuttavaan elämäntapaan täytyisi totutella. Aktiivisemmin laihduttaessanikin olen syönyt esim. jäätelöä päivittäin. Aiemmin olen ollut todella vahva tunnesyöjä (esimerkiksi jos oltiin kavereiden kanssa viettämässä iltaa, minun täytyi aina mennä kotiin irtokarkkikaupan kautta kun toiset lähtivät kotiin puolisoidensa kanssa tai luo - jotenkin siihen liittyi se ajatus, että kaikilla muilla on joku, mutta minulla on vain karkkia), mutta nykyään olen kallistunut sille kannalle, että syömisessä on kysymys vain sitkeästä tavasta.

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan? 

Äiti on yksi niitä harvoja ihmisiä jotka tietävät. Suhtautuu kannustavasti, hänellä on samaa ongelmaa itselläänkin. Emme kyllä tällä hetkellä hirveästi puhu asiasta.

Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?

En aktiivisesti mitään. Kävelen koiran kanssa päivittäin, "normaalisti" noin 5-7 km, mutta tällä hetkellä koiran ollessa toipumislomalla olkanivelleikkauksen jälkeen kilometrit jäävät max. 3-4 km/vrk -tasolle. Tavoitteenani on lisätä koiran kanssa liikkumista niin, että jatkossa kävelisimme sellaiset 8-10 km/vrk. Sanon ihan suoraan, etten tykkää harrastaa liikuntaa pelkän liikkumisen vuoksi, koska en vain tykkää siitä. Kuntosalille en aio lähteä koskaan, korostan, en koskaan. Uimista sen sijaan voisin harkita, se olisi ainoa kuntoliikuntamuoto, josta voisin tykätäkin.

2. Päivä

Oletko tyytyväinen pituuteesi?

No joo. 168 cm taitaa olla aika lähellä suomalaisen naisen keskipituutta. Minulla on aika huono ryhti, ja tuo 168 on korkein lukema, joka joskus opiskelijaterveydenhuollon vastaanotolla on saatu mitattua. Minusta tuntuu aina, etten pysty ojentautumaan kunnolla seinää vasten mittaustilanteessa. Itse asiassa olen joskus miettinyt, voisiko olla mahdollista että pitenisin sentin tai pari, jos laihduttamisen vuoksi saisin ryhtiä paremmaksi? Minusta ennustettiin kuulemma lähemmäs 175 senttistä, mutta toteutumatta jäi.

30 päivää

Tähän haasteeseen olen törmännyt jo useammassa blogissa. Päätin nyt osallistua itsekin, jos vaikka tulisi päiviteltyä blogia säännöllisemmin ja olisi edes joku aihe, josta kirjoittaa.

Päivä 1: Tietosi (Ikä / Pituus / Paino / Vyötärö / Lantio / Reisi / Paitakoko / Housukoko / Lähtöpaino / Tavoitepaino)

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?

Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?

Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?

Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?

Päivä 12: Mitä syöt yleensä?

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?

Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?

Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?

Päivä 17: Lempiruokasi?

Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?

Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?

Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?

Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?

Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!

Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?

Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta?

Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?

Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?

Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?

Päivä 28: Oletko kokenut vastoinkäymisiä elämäntapamuutoksesi aikana? Miten selvisit esteistä?

Päivä 29: Millainen mies/nainen on mielestäsi kaunis?

Päivä 30: Kerro itsestäsi kymmenen asiaa ja päivitä ensimmäisenä päivänä antamasi tiedot!

Päivä 1: Tietosi (Ikä / Pituus / Paino / Vyötärö / Lantio / Reisi / Paitakoko / Housukoko / Lähtöpaino / Tavoitepaino)

Ikä: 27
Pituus: 168
Paino: n. 114 kg
Vyötärö: 114 (tämä näyttää kulkevan samoissa painon kanssa)
Lantio: 131
Reisi: 79 (siis samoissa kuin joidenkin normaalikokoisempien ihmisten vyötäröt! herranjestas!)
Paitakoko: 46-50
Housukoko: 50-52
Lähtöpaino: 126-128
Tavoitepaino: Tässä vaiheessa kaksinumeroinen luku, lopullista tavoitetta en edes mieti. Normaalipainon yläraja olisi ~ 70. 

Lisää uusia haasteita

On yksi (ei kylläkään syömiseen, mutta elämään yleensä liittyvä) asia, jonka suhteen olen ihme kyllä onnistunut ainakin jossain määrin muuttamaan toimintatapaani.

Minulla on taipumusta olla kauhea asioiden vatvoja. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa haaveilin, että pyrkisin yliopistoon opiskelemaan. No, mistä minä lähdin liikkeelle pohdinnoissani? Tietenkin siitä, löytäisinkö asuntoa tuosta opiskelukaupungista. Riittäisivätkö rahat? Pystyisinkö pitämään auton? Osaisinko lukea paksuja, englanninkielisiä tenttikirjoja (todennäköisesti en)? Löytäisinkö töitä ko. ammatissa? Jossain vaiheessa sitten juttelin työkaverin kanssa, jolla paljastui olevan vastaavanlaisia suunnitelmia. Hän oli jopa hakenut kouluun ja menossa pääsykokeisiin. Kyselin, miten hän aikoo järjestää käytännön asiat - hänellä oli mm. lapsia ja talo, jotka voivat varmaankin tuoda haasteita opiskeluun. "En ole miettinyt sitä vielä," hän vastasi. "Mietin sitä sitten, jos pääsen sisään. Kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja turhaahan sitä vielä on pohtia, en edes tiedä miten pääsykokeissa käy."

Jos siis suunnittelen esimerkiksi jonkinlaista elämänmuutosta, pyrin selvittämään kaikki mahdolliset käytännön asiat (myös sellaiset, joita ei ole siinä vaiheessa edes mahdollista selvittää) etukäteen, koska en kestä minkäänlaista epävarmuutta.Yleensä jo ensimmäinen askel jää tästä syystä ottamatta, koska en pysty ennakoimaan niitä miljoonaa muuta askelta sen jälkeen. Olen vähän huono tekemään hyppyjä tuntemattomaan.

Mutta nyt olen yllättänyt itseni tässä suhteessa kahteen kertaan lyhyen ajan sisällä.

Ensin oli työpaikanvaihto. Haaveilin toisenlaisesta työstä, mutta vatvoin monia käytännön asioita (riittäisivätkö rahat päivätyössä, miten sopeutuisin uuteen työyhteisöön, miten pystyisin lähtemään vanhasta tutusta työyhteisöstä ja niin edelleen). Sitten päätin, että kysäisen ihan vain teoreettisessa mielessä esimieheltäni, millaisia mahdollisuuksia työyksikön vaihtoon olisi lähitulevaisuudessa. Mahdollisuus tarjoutuikin yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa olin kaikista uusista haasteista niin innoissani, että kaikki käytännön asiat joiden olin ajatellut olevan kynnyskysymyksiä, tuntuivatkin äkkiä ihan mahdollisilta ylittää.

Toinen asia oli aivan uskomaton sattumien summa.

Olen haaveillut eräästä lisätutkinnosta jo pidemmän aikaa. Tämä tutkinto suoritetaan työn ohella, ja se vaatii muutaman vuoden opiskelua ja sinne hakemiseen on tietyt pätevyyskriteerit. Vaihdettuani työyksikköä, tulin jutelleeksi asiasta työkaverin kanssa, joka on juuri suorittanut tämän kyseisen tutkinnon.
"Ne ovat aloittamassa juuri seuraavan nelivuotisen koulutusohjelman, hae sinne!" hän innosti minua.
"Mutta sinnehän on hakuaika jo päättynyt," minä vastasin. "Enkä minä olen varma, riittääkö pätevyyteni, AMK-tason tutkinnon suorittaneiltahan vaaditaan lisäopintoja. Enkä tiedä, saisiko työnantajalta rahoitusta, se kouluhan on todella kallis."
Työkaverini sattui tietämään, että koulutusohjelmaan oli ollut melko vähän hakijoita, ja kannusti minua kysymään koulutuksen järjestäjältä, ottaisivatko he vielä hakemukseni vastaan.

Mietin asiaa viikonlopun yli, ja aloin vähän innostua. Maanantaina päätin, että laitan koulutuksen järjestäjälle sähköpostia, luonteeni vastaisesti sain itselleni tolkutettua, että on turha miettiä kaikkia miljoonaa pikkuasiaa ennen kuin ylipäätään kysyn, onko kouluun mahdollista vielä hakea. Vastaus tuli nopeasti, he ottavat vielä mielellään hakemukseni vastaan, sillä muitakaan hakeneita ei ole vielä haastateltu. Ja siitä se pyörä sitten lähti pyörimään. Yksi toisensa jälkeen jokainen muukin pohtimani asia ratkesi minun edukseni. Pätevyyteni riittää. Työnantaja suhtautui ihme kyllä rahoituspuoleen (13 000 euroa!) myönteisesti.

Joten turhaa olisi ollut vatvoa etukäteen. Askel kerrallaan. Seuraava askel on valintahaastattelu ensi viikolla.

Olen aika innoissani.

(Keksiköhän kukaan, mikä lisätutkinto minulla on tähtäimessä? Psykiatrian alaa tunteva saattaisi sen kertomieni asioiden perusteella päätelläkin.)

Jotain pitäisi tehdä...

Myönnän, että laihduttaminen on suunnilleen syyskuun puolenvälin jälkeen jäänyt ihan kokonaan. Tällä hetkellä alkaa olla jo sellainen olo, että olisi kivaa taas vähitellen saada kiinni jostain painonhallintaan liittyvästä. Alan jo kyllästyä siihen, että ajatukset pyörivät vain koko ajan sen ympärillä, mitä söisin seuraavaksi. Tänäänkin ostin jäätelöä ja suklaata, vaikka rahat ovat todella vähissä. Jotenkin syöminen on varsinkin vapaapäivinä se pääjuttu, jonka ympärille kaikki muu rakentuu. Jaksan haravoida ja tehdä muita pihatöitä, kun tiedän pääseväni kohta sisälle syömään karkkia. Menen äidin luo illalla käymään, koska tiedän että siellä saa jotain hyvää ruokaa. Jaksan pitkän päivän töissä ja kaikki loputtomat arjen askareet, koska tiedän että illalla voin sitten syödä jotain hyvää. Ja niin edelleen. En oikein jaksa miettiä mitä vaihtoehtoisia kivoja juttuja voisin elämääni keksiä, sillä kaiken tekeminen vaatii niin loputtomasti energiaa. Vaikka toisaalta en edes ole nyt ollut niin väsynyt kuin vähän aikaa sitten.

En ymmärrä, mitä tein toisin keväällä ja kesällä 2010. Silloin vain laihdutin. Kontrolloin syömisiäni. Päivästä toiseen, aina uudelleen ja uudelleen. Laihduin 15 kiloa, eikä se tuntunut vaikealta. Enkä nauttinut elämästä yhtään vähempää, päin vastoin. Ja silloin uskalsin jo ajatella, että nyt tätä on kestänyt jo niin kauan, että olen jo oppinut uuden rutiinin, nyt en enää palaa takaisin siihen samaan vanhaan... Nyt olen oppinut, miten tämä onnistuu. Miten sen voi kerran oppia, mutta sitten taas unohtaa? Elokuun 2010 jälkeen olen silloin tällöin saanut pois 3-4 kg hirveällä työllä ja tuskalla, ja aina se on lopahtanut sen jälkeen.

En voi edes sanoa, että söisin suruuni tai muihin negatiivisiin tunteisiin. Elämässäni on tapahtunut jokunen kiva ja motivoiva juttu, joiden vuoksi en ole enää ehtinyt päivittäin miettimään, kelpaanko ihmisenä vai olenko vain kaiken kaikkiaan jotenkin nolo ja hävettävä ja outo. Olen tuntenut oloni lähes normaaliksi, välillä innostuneeksi, välillä iloiseksi.

Syön vain siksi, että se on kivaa. Syöminen tappaa tylsyyden. Syöminen tuo päivään jotain sellaista, jota odottaa.

En jaksa enää edes hävetä sitä, että ajattelen näin. Ennen ajattelin, että syömisen hallitsemattomuus tekee minusta huonon ja säälittävän, itsekurittoman ihmisen. Nykyään ajattelen vain, että se on vika muiden joukossa, eikä todellakaan edes vioistani pahimmasta päästä. Toisilla on ehkä toisenlaisia vikoja.

Mutten silti saa syömisiäni hallintaan.

Tilannepäivitystä

Aika jännää, se ahdistuneisuus jota kuvasin pari tekstiä sitten, loppui suunnilleen yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Luulen, että se on jollain tavalla hormonaalista, sillä tuo omituisten pelkojen ja huonommuudentunteiden kausi huipentui pariin itkuherkkään päivään ennen kuukautisia (jotka olivat pahasti myöhässä, joten PMS-oireetkin kai pitkittyivät), jolloin itkeä tillitin mm. julkisesti monenkin koiraharrastajan nähden ollessani uhmaikäisen piskini kanssa tottisleirillä. Viimeisenä iltana ennen menkkojen alkua tapahtui jotain todella outoa, sain nimittäin yksin kotona ollessani jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut mitään sellaista, mutta nyt tiedän ihan tasan tarkkaan mitä paniikkihäiriöpotilaat tarkoittavat sanoessaan, että kohtauksen aikana pelkää kuolevansa. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt kokonaan otteen tähän maailmaan ja siirtynyt jonkinlaiseen utuiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuulin vain oman sydämeni sykkeen ja pelkäsin etten jostain syystä enää pystyisi hengittämään. Ei sitä kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, ja sen jälkeen rauhoituin ja menin nukkumaan. Eikä ainakaan tähän mennessä mitään vastaavaa ole tapahtunut uudestaan, mutta tuo jäi vähän mietityttämään. Voikohan se olla pitkälti hormonaalista ja PMS-oireisiin liittyvää? Ei olisi kauhean kivaa seota nyt, kun olen vaihtanut työpaikkaa ja kaikkea ja elämässä on uusia haasteita ja stressiä.

Heti kun kuukautiset alkoivat, tunsin olevani taas oma itseni, ihan kuin jokin kupla olisi puhjennut. Pari viikkoa meni aika tasaisesti, uusi työ on pitänyt mielen vireänä ja arkielämä on sujunut ihan normaalisti. Tosin minulla on koko ajan ollut sellainen olo, etten uskalla alkaa ajattelemaan mitään kovin syvällisesti, etteivät "oireet" palaisi. Nyt puolestaan huomaan, että alan taas pyörittelemään epärealistisia huolenaiheita. Esimerkki: seinänaapurini asunto on ollut pitkään myynnissä, ja mietin tänään ihan vakavissani, että johtuukohan se minusta ettei hän saa asuntoaan myytyä. Jos asunnonkatsojat näkevät, etten ole kovin tunnollinen pihahommien suhteen, ja ajattelevat etteivät halua ostaa asuntoa näin huolimattoman naapurin vierestä? Jos minun takapihalleni pystyttämä koira-aita on liian ruma? On ihan helvetin rasittavaa pyöritellä tällaisia ajatuksia päivästä toiseen! Nyt on kai suunnilleen kierron puoliväli, joten jos teoriani PMS-oireista tämän skitsoilun aiheuttajana on oikea, sekin sopisi kuvaan.

Normaalisti olen kaikkine melankoliakausineni ja huonommuudentunteinenikin tuntenut olevani oma itseni. Olen ollut yliherkkä, murehtimaan taipuvainen, omiin maailmoihini herkästi vaipuva, vatvomiseen ja suoranaiseen hysteriaankin taipuvainen, pessimistinen ja huonoitsetuntoinen suunnilleen syntymästäni saakka, ja osaan elää sen kanssa. Sen sijaan viime aikoina kokemani ahdistus on ollut jollain tapaa täysin vierasta, sellaista kuin se ei tavallaan kuuluisi minuun, minun persoonaani ja "normaaleihin" piirteisiini. Toisaalta en myöskään usko tai halua uskoa, että olisin oikeasti tulossa hulluksi.

Jospa tämä sitten on hormonaalista. Ne kilpirauhasarvotkin ovat vielä tsekkaamatta. Haluan uskoa, että tämä on jotain pohjimmiltaan ei-psykiatrista, ja jotain jonka voi saada hoidettua kuntoon.

Ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita, että laihduttamista en ole ehtinyt juuri ollenkaan ajattelemaan.

Ai mikä laihduttaminen?

Täytyy myöntää, että parin viimeisen viikon aikana laihduttaminen on jäänyt kyllä täydellisesti taka-alalle. Ja jos minä en ajattele laihdutusta koko ajan aktiivisesti, se tarkoittaa sitä, että voin antaa itseni syödä karkkia ja hiilaripitoista ruokaa päivittäin. En koskaan syö lähellekään järkevästi vahingossa. Elämässäni ei varmaankaan aikuisiällä ole ollut yhtäkään päivää, jolloin olisin jättänyt herkut ostamatta vain siksi, ettei tee mieli. Minun TÄYTYY koko ajan aktiivisesti skarpata ja tsempata etten ostaisi niitä. Tiedän, että syömisissäni on vielä kokonaisvaltaisesti suuria ongelmia. Olen liikaa joko-tai -ihminen. Laihdutan tai en laihduta. Täytyy nyt kyllä loppysyksyn aikana taas... skarpata. Jos saisin vaikka muutaman kilon ennen joulua pois, olisin ihan tyytyväinen. Alunperin haaveilin kaksinumeroisesta lukemasta jouluun mennessä, mutta se oli silloin joskus elokuun alussa. Ääh, tulipa pitkästä aikaa epäonnistunut olo, aktiivisesti en ole edes ajatellut kilojani koko näiden parin viikon aikana.

Olen viime aikoina miettinyt tiettyjä arkielämän ongelmiani: jatkuvaa aivan tolkutonta väsymystä (joka ei ole vain sitä, että haluaisi mennä nukkumaan; olotilani on sellainen tasaisen tahmea aina, ellen jostain syystä ole poikkeuksellisen innostunut jostain. Jo heti heräämisen jälkeen tunnen olevani väsynyt, en tiedä miltä tuntuu "herätä virkistyneenä".), muistamattomuutta, unohtelua, hajamielisyyttä, jatkuvaa palelua, lievää masentuneisuutta, ajoittaista ahdistuneisuutta jne. Joku vihjaisi netissä minulle (taas kerran), että kannattaisi tarkistuttaa kilpirauhasarvot. Olen useasti vuosien mittaan miettinyt, voisiko minulla olla kilpirauhasen vajaatoiminta. Mainitsemieni oireiden lisäksi minulla on myös alhainen hemoglobiini (olen joutunut käytännössä kokonaan lopettamaan verenluovutuksen, koska en oikein Hb:n suhteen useinmiten täytä kriteerejä, mikä on harmi koska minulla ei ole luovutukselle muita esteitä ja veriryhmänikin on 0 rh - josta on usein pulaa suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi sekä siksi, että se on ainoa veri jota voi tarvittaessa antaa esim. onnettomuuksien yhteydessä kaikille potilaille), hiukseni ovat ohentuneet aikuisiällä todella reilusti, ja sitten on vielä tämä hidas aineenvaihdunta. Kaikki oireita, jotka voivat viitata kilpirauhasen vajaatoimintaan. Arvot on katsottu viimeksi 2004, ja silloin ne olivat viiterajojen (meidän alueella TSH 0.4-4 ja T4-V 9-11) sisällä. Joskin viime aikoina olen kuullut puhuttavan siitä, että Suomessa viiterajat eivät ole ihan kohdallaan, ja moni potilas hyötyisi tyroksiinilääkityksestä vaikka arvot olisivatkin vielä viiterajoissa.

Onkohan lukijoissani ketään kilpirauhasen vajaatoimintaa sairastavaa? Millaisia oireita teillä on ollut ennen taudin toteamista?

Syysvaatteita

Äskeisessä tekstissä käsittelemistäni typeristä ahdistuksenaiheista huolimatta (mietin pitkään, kehtaanko lähettää sen tekstin), aion silti kirjoittaa aikomani postauksen uusista syysvaatteistani. Mielialani vaihtelevat aika nopeasti, välillä minulla on lähes normaali olo, kun taas toisena hetkenä alan skitsoilla jonkin aivan idioottimaisen asian vuoksi. Se saattaa kyllä olla hormonaalistakin, kuukautiskiertoni on nimittäin harvinaisen sekaisin, mikä ei ole kovin tyypillistä. En tiedä yhtään, mikä kierron vaihe tällä hetkellä on menossa. Menkkojen olisi jo pitänyt tulla, tai sitten ne tulivat etuajassa harvinaisen niukkoina ja luulin niitä ovulaation aikaiseksi välivuodoksi. No, raskaana en ainakaan voi olla!

* käskee itseään lopettamaan hyödyttömän asioiden vatvomisen ja keskittymään tavallisiin asioihin *

Kävin toissapäivänä pitkästä aikaa shoppailemassa, ja löysin ihan hemmetin ihanat (omasta mielestäni) kengät ja syystakin.

Täytyy tunnustaa, että olen paatunut halpisvaatteiden ostaja, vaikka sanotaankin, ettei köyhällä ole varaa ostaa halpaa. Olen esimerkiksi vuosikausia haaveillut oikeista Converseista, mutta en ole koskaan raaskinut ostaa sellaisia, koska kuutisenkymppiä tennareista tuntuu hirveän kalliilta. Kuitenkin olen siinä ajassa, jonka yhdet Converset todennäköisesti kestäisivät, kuluttanut varmasti kymmenen paria alelaareista haalittuja tennareita. En edes raaski heittää niitä pois vaikka ne olisivat ihan rikki, vaan voin kävellä parikin kuukautta kengillä, joista on pohjat puhki tms. Sama juttu vaatteiden kanssa. Minulle 30-40 euroa on päällyspuserosta paljon, 30-40 euroa sopiva hinta farkuista, 10-20 euroa sopiva hinta pitkähihaisesta t-paidasta. Kalleimmat rintsikkani ovat maksaneet varmaan pari kymppiä, ja ostan niitä yleensä joko perusrättikauppojen (KappAhl, Lindex jne.) "Osta 3 maksa 2" -tarjouksista (ja kelpuutan kaikki mallit ja koot jotka vain suurin piirtein saan päälleni kiskottua) tai marketeista.

Nyt kun alan tekemään töitä siviilivaatteissa ja kun tuleva työni edellyttää myös kaupungilla liikkumista ja matkustamista, olen päättänyt panostaa vaatteisiin hieman enemmän. Sillä ajatuksella, että ostan jatkossa harkitummin, mutta parempilaatuisia vaatteita. Olen visuaalinen ihminen ja tykkäisin kyllä panostaa pukeutumiseen ja tyyliin samalla tavalla kuin panostan sisustukseen (vaikka olenkin huono siivoamaan ja huoleton huithapeli, jokaisen seinäni väri ja verhojen kuvio on mietitty tarkkaan), mutta tässäkin asiassa ylipaino valitettavasti rajoittaa. En esimerkiksi useinkaan kehtaa käyttää niin räväköitä ja persoonallisia vaatteita kuin haluaisin, koska läskit.

Olen pitkään haaveillut sellaisista saappaista, joissa on neulosvarsi. Esimerkiksi El Naturalista valmistaa sellaisia, mutta ne ovat minun budjetilleni aivan liian kalliita. Nyt satuin kuitenkin löytämään Espritin vähän vastaavat kengät, joille jäi 40% alennuksen ansiosta hintaa vain 41 euroa!

Takki puolestaan löytyi ihan Prismasta. Se on merkiltään Skila, joka on tietääkseni jonkinasteinen urheiluvaatemerkki. Tämä on ihan perus "kaupunkitakki", mutta ehkä selkeälinjaisuus kertoo jonkinasteisesta urheilullisuudesta. Olin yllättynyt, kun koko 46 mahtui ihan mukavasti. Ihan täydellisesti tuo ei olkapäistä istu, mutta riittävän hyvin. Takkia olisi ollut saatavana myös mustana, mutta tässä kohtaa en edes harkinnut sitä väriä. Fuksianpunainen (näyttää kuvassa violetimmalta kuin mitä on) on niiiiin minun värini.

Täytyy vielä kehua takin leikkausta: se on ei-niin-kehuttavan-muotoiselle ihmiselle tosin hyvän mallinen. Leikkaus on rintojen päältä ja alta suht napakka, mutta lantiolta levenevä, mikä luo vaikutelman siitä kuin vartalossa olisi jopa jotain muotoa. Minunkin yleinen virheeni on se, että pukeudun muodottomiin telttoihin. Ylipainoisenkaan ihmisen ei kannata piilottaa kaikkea. 

Tässä vielä ehkä parempi kuva takin leikkauksesta:

Ärsyttäviä huolia

En tajua, mikä minua vaivaa.

Suunnilleen sen jälkeen, kun kirjoitin tekstin jossa kerroin parisuhteisiin ja "kelpaamattomuuteeni" liittyvistä huonommuudentunteista ja siitä kuinka ne ovat hiljalleen hälvenemässä, ihan uudenlainen neuroottinen ahdistuneisuus on vallannut mieleni.

Minun perusongelmanihan on se, että olen aina kokenut olevani jotenkin "erilainen" ja "outo", ja verrannut itseäni "normaaleihin ihmisiin", jotka koen kokonaan itsestäni erilliseksi ihmisryhmäksi. En ole esimerkiksi koskaan vakavissani etsinyt kumppania tai kuvitellut, että voisin mennä jonkun kanssa naimisiin tai saada joskus lapsia, sillä olen ajatellut, että sellaista tapahtuu vain Normaaleille Ihmisille.

Mikä minusta sitten tekee ei-normaalin? Pitkälti se liittyy kai ylipainooni, toisaalta myös ujouden aiheuttamiin lapsuuden sosiaalisiin vaikeuksiin, jotka ovat ehkä jo nuorena muokanneet käsitystäni itsestäni. Aikuisiällä olen mennyt todella paljon eteenpäin siinä suhteessa, että nykyään kykenen luomaan ja ylläpitämään ystävyyssuhteita täysin normaalisti, ehkä jopa keskivertoa helpommin, koska olen avoin ja helposti lähestyttävä ihminen. Koen olevani perusluonteeltani sosiaalinen. En ole enää vuosiin ihmetellyt, miksi kukaan haluaisi viettää aikaa kanssani, tai epäillyt että minusta puhutaan jatkuvasti pahaa selän takana, vaikka tällaiset ajatukset olivat lapsena ja vielä murrosiässäkin arkipäivää. Sen sijaan epävarmuuteni ja huonommuudentunteeni ovat kanavoituneet entistä tiukemmin seksuaalisuuden alueelle.

Kuten aiemmin kirjoitin, viime aikoina olen jollain tavalla tasapainoistunut ja kasvanut, ja pystynyt tavallaan näkemään itseni seurustelemassa tulevaisuudessa jonkun kanssa, tekemään niitä normaaleiden ihmisten tavallisia asioita. Hetken aikaa se tuntui ihanan vapauttavalta, minä voisin olla kuten kaikki muutkin! Huonommuudentunne on lieventynyt todella huomattavasti, ihan lyhyen ajan sisällä.

Mutta sitten minun pääni ei tunnukaan kestävän sitä.

Viime viikkojen aikana olen alkanut näkemään itseni toisella tapaa Huonona. Olen aina ollut hyvin suurpiirteinen ja huoleton ihminen esim. kotitöiden suhteen, sellainen hajamielinen ja vähän huithapeli. Nyt tästä ominaisuudesta on tullut uusi suuri neuroottisuudenaiheeni ja huonommuudentunteen perussyy.

Minulla on ollut ihmeellisiä ajatuspinttymiä, melkein pakkoajatuksenomaisia pelkoja asian suhteen. Esimerkiksi jossain vaiheessa mietin, että jos saisin lapsia, otettaisiinko ne minulta huostaan koska en osaa siivota tarpeeksi hyvin. Kun tällainen ajatus iskee, en pysty realisoimaan itseäni edes sillä, että olen kuitenkin tavallinen työssäkäyvä ihminen joka pääsääntöisesti osaa hoitaa asiansa. Ei, kyllä ne mahdolliset lapset voidaan ottaa minulta pois, koska en ole leikannut nurmikkoakaan kovin montaa kertaa tänä kesänä! Toiseksi olen murehtinut sitä, näkevätkö muut ihmiset minut kauhean epäsiistinä ja paheksuvat salaa, mutta eivät kehtaa myöntää sitä. Kolmas huolenaiheeni on se, että olen ehkä tiedostamattani kauhea eläinrääkkääjä. Minulla on tällä hetkellä koira, kaksi kissaa ja kaksi jyrsijää, jotka tiedän pääsääntöisesti hoitaneeni ihan ok. Menneisyydessä olen silti joskus tehnyt huolimattomuusvirheitä eläinteni kanssa, mm. kerran eräs jyrsijä kuoli nestehukkaan koska juomapullo oli jumiutunut. Tällä hetkellä murehdin kaikkia vanhoja mokiani eläinten kanssa, ja ajattelen olevani samanlainen kuin nuo lööppien vastuuttomat ihmiset, joiden eläimiä löytyy siivottomista asunnoista kuoliaiksi nääntyneinä. Mietin ihan vakavissani, voisiko minun eläimilleni käydä niin vain siksi, että olen niin "huolimaton" ja "suurpiirteinen".

Jollain tasolla tiedän, että huoleni ovat aika epärealistisia ja mittasuhteiltaan vääristyneitä, mutta ne tuntuvat silti todellisilta. Lapsena minulla oli samantyyppisiä suhteettomia, pakkoajatuksenomaisia pelkoja joskus kausittain, aikuisiällä vastaavaa ei ole esiintynyt, joskin olen ollut joskus lievästi masentunut. Perusmielialani on melankolinen ja ahdistun helposti.

En tiedä, mikä tämän "huolestuneisuuskauden" on laukaissut. Viime kesään saakka minulla oli arkielämässäni paljon ulkoisista syistä johtuvia käytännön ongelmia ja stressiä aiheuttavia tekijöitä, jotka vaivasivat noin vuoden ja tekivät arkielämästäni haastavaa. Tuolloin ihmettelin, kuinka hyvin pysyn henkisesti kasassa, etenin vain päivä kerrallaan kun muutakaan ei ollut, vaikka monet ihan aiheelliset asiat huolestuttivat. En tiedä, johtuuko tämä nykyinen ahdistuneisuus osittain siitä, että nyt kun nuo stressitekijät ovat poistuneet, tietty olotila on kuitenkin jäänyt päälle, ja nyt minun täytyy kanavoida se johonkin muualle, sinänsä merkityksettömiin asioihin.

Tai onko minun pohjimmainen huonommuudentunteeni jotain vielä syvempää kuin ylipainosta johtuvaa, ja nyt kun olen pääsemässä ylipainon aiheuttamasta huonommuudesta, minun täytyy keksiä sille jokin uusi selitys, koska jostain tuntemattomasta syystä X minun on pakko kokea itseni Erilaiseksi kuin Normaalit Ihmiset.

Viime tekstissä paljastin tekeväni ammatikseni mielenterveystyötä. Niin, tiedättekö mitä eroa on mielisairaalan hoitajilla ja potilailla? Se, että hoitajilla on avaimet ja nimineula.

Työkuvioita ja uusia haasteita

Aioin vähän aikaa sitten kirjoittaa tekstin siitä, miten vuorotyö vaikuttaa painonhallintaan. Olen tehnyt nyt viitisen vuotta vuorotyötä täyspäiväisesti, eivätkä vaikutukset ole ainakaan positiivisia. Työskentelen sairaalassa, joten vuorot vaihtelevat epäsäännöllisesti. Kolmen viikon lista saattaa näyttää esim tältä:

(A= 7-15, P= 13-21, Y= 21-07, 0= yövuoron jälkeinen nukkumispäivä, V= vapaapäivä)

P-A-A-V-V-P-A
P-A-V-P-A-V-P
Y-Y-Y-0-V-V-V

Klassista on, että työputki alkaa usein iltavuorolla, ja vapaille jäädään aamusta. Useimmat työrupeamat ovat muotoa ilta ja useampi aamu, kaksi iltaa ja kaksi tai kolme aamua tai kaksi ilta-aamu -vuoroparia peräkkäin. Tuo ilta- ja aamuvuoron peräkkäisyyshän on hoitoalalla yleinen käytäntö. Ajatuksena on, että kun edellisenä iltana töissä olleet työntekijät tulevat jatkamaan suoraan aamuun, työhön pääsee nopeasti käsiksi kun ei tarvitse alkaa lukemaan koneelta koko edellisen illan tapahtumia tai kuuntelemaan raporttia, muuta kuin yön osalta. Sinänsä mitään estettä ei kyllä ole sille etteikö asioita voisi hoitaa muullakin tavalla, mutta tuo on kai sellainen "aina ennenkin on tehty näin" -juttu, joita hoitoalalla minun kokemukseni mukaan riittää.

Pari ensimmäistä vuotta tykkäsin vuorotöistä. Olen todella aamu-uninen ja iltavirkku ihminen luontaiselta rytmiltäni, ja on ollut ihan kivaa ettei tarvitse herätä aikaisin viittä aamua putkeen. Ja vapailta on myös siinä mielessä kiva tulla iltaan, että saa viimeisen vapaaillankin valvoa ihan rauhassa. Myös arkivapaat ovat hyvä juttu, samoin se, että kohtalaisen usein tulee useamman kuin kahden päivän vapaita. Myös vuorotyölisät muodostavat ihan kohtuullisen lisäosan matalaan peruspalkkaan.

Ne huonot puolet sitten. Iltavuoropäivinä saa kyllä nukkua pitkään, mutta toisaalta eipä niinä päivinä sitten muuta ehdikään kuin nukkua ja olla töissä. Minä en ole sellainen ihminen, joka herää iltavuoropäivänä kahdeksalta tai yhdeksältä ja puuhastelee tuntikausia ennen töihin menoa. Opiskeluaikana yritin sitä, mutta totesin että mistään tekemisestä ei aamuisin osannut nauttia kun koko ajan kyttäsi vaan kelloa, ja sitä paitsi nukkuminen on kivempaa. Valmistumisesta lähtien olen iltavuoropäivinä nukkunut jonnekin 10:30-11 tienoille, käyttänyt koiran lenkillä, ruokkinut eläimet, tehnyt normaalit aamutoimet ja lähtenyt töihin. En edes asetu syömään aamupalaa, hoidan vaan kaiken mikä on pakollista ja lähden. Illallakaan ei sitten ehdi muuta kuin käyttää koiran ulkona, syödä iltapalan, lukea vähän tai käydä netissä ja mennä nukkumaan. Ja mitä muihin vuortyön huonoihin puoliin tulee, sosiaalisen elämän puutteesta ei varmaan tarvitse edes mainita. Vuorokausirytmi on koko ajan sekaisin, ja koska työputkien jälkeen nukun yleensä univelkoja pois, olen aina joko väsynyt unenpuutteesta tai tokkurainen liiasta nukkumisesta. Viikkotasolla nukun varmaankin kohtuullisen keskiverrot 7-8 tuntia yössä, mutta kun unet jakaantuvat niin, että joinakin öinä nukkuu kolme tuntia ja joinakin kolmetoista, vireystila ei ole koskaan normaali.

Nyt tein sitten ison ratkaisun, ja siirryn viikon kuluttua toiseen työyksikköön, jossa teen päivätyötä ja viikonloput ovat vapaat. Isoin syy siihen miksi halusin vaihtaa työyksikköä on työnkuvaan liittyvä, eli kaipasin uusia haasteita ja itsenäisempää työtä. Mutta on kyllä ihan tervetullut muutos, että pääsen välillä päivätöihin, joskin vuorotyölisien pois jääminen ahdistaa vähän.

En muista olenko aiemmin maininnut työstäni, mutta teen siis mielenterveystyötä AMK-tason koulutuksella. Nykyinen työpaikkani on suljettu osasto jossa hoidetaan pääasiassa vaikea-asteisia psykoosipotilaita, tulevassa työssäni taas teen pääasiassa kotikäyntejä ja vastaanottotyötä. Potilaat tulevat olemaan samantyyppisiä kuin nykyisinkin eli hyvin vakavasti psyykkisesti sairaita, joskin tasaisemmassa vaiheessa sairautensa kanssa. Muutos on suuri, sillä jatkossa minun täytyy suunnitella ja organisoida itse aikatauluni ja hoitaa potilaani "yksin", kun taas tähän saakka olen ollut vain osa suurempaa tiimiä ja osaston päivärytmi on sanellut pitkälti aikataulut. Odotan kyllä uudenlaisia haasteita innolla, joskin varmasti myös stressiä ja epävarmuutta on ensi alkuun luvassa.

Entä jos kelpaisinkin...?

Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että minulla ei tule olemaan minkäänlaisia seurustelukuvioita tai parisuhdevirityksiä niin kauan, kuin olen reilusti ylipainoinen.

Lievä ylipaino vielä menisi. Lievästi ylipainoisena voisin vallan mainiosti hyväksyä itseni myös fyysisesti. Esimerkiksi tuollainen 85 kg:n paino ei tuntuisi juuri miltään. Monet sen painoiset minun mittaiseni (168 cm) ihmiset voivat minun silmissäni olla ihan sieviä ja nättejä, sellaisia että heitä katsoessaan ensimmäinen ajatus voi olla, että "onpa persoonallinen/kivasti pukeutuva/mieleenpainuva nainen", eikä, että "onpa ylipainoinen nainen". Jos joku mies ei hyväksyisi minua 85 kiloisena, niin se ei minua haittaisi. Olisin silloin riittävän tyytyväinen itseeni. Todennäköisesti haluaisin siltikin edelleen laihduttaa, sillä tuosta painosta olisi vielä noin 15 kg matkaa normaalipainoon. Tuo paino ei kuitenkaan enää estäisi minua elämästä.

Sen sijaan tässä painossa (113 kg) vielä tuntuu siltä, että ihmiset huomaavat minusta aina ja väistämättä ensimmäisenä ylipainoisuuteni, ja kaikki muu jää sen alle. Ei ole hirveästi merkitystä sillä miten laittaa hiuksensa, miten meikkaa tai mitä laittaa päälleen, läski mikä läski. Olen välillä yrittänyt uskotella itselleni muuta, mutta ei se asia siitä ajattelemalla muuksi muutu.

Minulta kului monta vuotta uskotellessa, että kaikki maailman miehet mieluummin vaikka tappaisivat itsensä kuin koskisivatkaan minuun. Inhosin ihmisten halaamista, olin varma, että kaikki pitävät minua fyysisesti äärettömän vastenmielisenä. Voin sanoa, että sellaisten uskomusten kanssa on aika raskasta elää, ne ovat sellainen näkymätön painolasti joka tuntuu taustalla kaikessa, vaikka koko asiaa ei tietoisesti ajattelisikaan. Pitkään minusta tuntui kummalta, kuin esimerkiksi uudet tuttavuudet kyselivät, olenko sinkku vai pariutunut. Ajattelin, että he kysyvät vain kohteliaisuudesta, sillä kyllähän kaikkien täytyy nähdä jo päälle päin, ettei minunlaisellani voi olla ketään.

Monta vuotta uskottelin itselleni myös, etten edes haluaisi ketään. Ajattelin vielä 23-24 -vuotiaanakin esiteini-ikäisen kypsästi, että seurustelevat ihmiset ovat tahdottomia ameeboja joilla ei ole mitään omaa elämää tai omia ajatuksia. Ajattelin (tai halusin ajatella), että parisuhteet perustuvat ällöttävälle symbioosille, jossa ihminen kadottaa oman minuutensa. Yritin rakentaa sinkkuudesta osan identiteettiäni, ja osittain onnistuinkin. Pitkään minun oli mahdoton kuvitella, minkälainen voisi olla ihminen, johon ihastuisin. Onnistuin jäädyttämään ne tunteet suorastaan hämmästyttävän hyvin. En pystynyt samaistumaan mihinkään kirjojen tai elokuvien rakkaustarinoihin, en löytänyt kosketuspintaa. Kotiteollisuuden sanoin: "Ei mitään tunteita, ei mitään heikkouksia".

No, olen kasvanut niistä ajoista. Pitkään pelkäsin, että tulen totaalisen epätoivoiseksi, jos erehdyn myöntämään itselleni, että saattaisin ehkä mahdollisesti kaivatakin... jotain sellaista. No, en tullut. Pikemminkin tulin ehkä toiveikkaaksi. Nykyään pystyn jo jollain tavalla näkemään itseni tulevaisuudessa seurustelemassa jonkun kanssa, asuvani yhdessä jonkun kanssa, tekemään lapsen jonkun kanssa. Pystyn kuvittelemaan, millainen Se Joku olisi. Tavallisia, niin tavanomaisia haaveita. En ollutkaan se erikoinen ja boheemi ikisinkku, vaan ihan tylsä "lapset, omakotitalo, koira, farmariauto" -ihminen. Koira ja farmariauto minulla tosin jo on...

Edelleen haaveissani on tosin tietty ehto. Minun täytyy laihtua ainakin jonkin verran, ennen kuin ryhdyn aktiivisesti etsimään kumppania. Pidän itseäni ihmisenä ihan hyvänä tyyppinä ja uskon, että minussa olisi paljonkin sellaista josta Se Joku voisi pitää, ehkä jopa sellaisia asioita joita Se Joku voisi rakastaa. Mutta fyysisesti en voi uskoa viehättäväni ketään vielä pitkään aikaan. Ja minun mielestäni fyysinen viehätys on kuitenkin olennainen osa parisuhdetta. Olkoon sitten vaikka pinnallisuutta, mutta niin minä ajattelen.

Ja niinpä elämäni seisoo tietyiltä osin pysähdyksissä sitä mukaa kun laihisprojekti polkee paikoillaan. Joskus kiusaus iskee liian suureksi. Entä, jos tekisin nettitreffi-ilmoituksen? (Olen itse asiassa kerran vuosia sitten tehnytkin, ja jopa käynyt treffeilläkin. Vielä tätä painavampanakin.). Ja sitten jokin pieni ääni päässä sanoo, että ei. Tiedän monia isompikokoisiakin naisia, jotka hämmästyttävää kyllä seurustelevat täysin onnellisesti. Se on minulle jonkinasteinen mysteeri. En tiedä, minkä minun korvieni välissä pitäisi muuttua, ennen kuin pystyisin siihen.

Toisaalta ajatus siitä, että joku pystyisi oikeasti ihastumaan minuun tällaisena, on liian epäuskottava. Ja toisaalta taas melkein yhtä pelottava ajatus on se, jos joku pystyisikin. Jokin osa minussa ei vieläkään uskalla/halua/pysty uskomaan, että voisin olla rakastettu.

Vanha vihollinen nostaa päätään

Hiljaista on painonhallintarintamalla. Jotenkin en edes oikeasti haaveile, että ihan lähiaikoina saisin painoa tästä iänikuisesta 113:sta alaspäin. En tällä hetkellä tunne mitään suuren suurta ärsytystä/epätoivoa/vitutusta asian suhteen, tällä hetkellä vain rennohkosta syömisestä saatava ilo tuntuu suhteessa isommalta kuin painon tippumattomuudesta aiheutuva ahdistus.

Toisaalta turhauttaa vähän.

Kyllähän syömisestä voi nauttia, vaikka samalla laihduttaisikin. Olen pystynyt siihen ennenkin. Päivän syömisiin saa mahdutettua silloin tällöin vähän herkkujakin, kun katsoo että kokonaisuus on kunnossa ja tekee valintoja, miettii missä kohtaa voi tinkiä ja missä kohtaa joustaa.

Mutta ongelma on siinä, että minulle Se Juttu syömisessä ei ole se, että haluan syödä karkkia/sipsejä/Subwayn patongin/jäätelöä tms. Se Juttu on se, että haluan syödä miettimättä, kontrolloimatta. Luulin pitkään, että se mitä eniten kaipaan ja se mikä minulle on syömisessä suurin ongelma, ovat nimenomaan herkut. Mutta ei se ole niin. Herkkujen syöminenkään ei ole koko nautinnon arvoista, jos ne syömiset on etukäteen tarkkaan laskettu ja mietitty ja mitoitettu päivän kokonaisuuteen sopivaksi.

Nyt on ollut aika monta sellaista päivää peräkkäin, jolloin olen kaiket illat vain tuntenut jatkuvaa halua napostella jotain. Pitkästä aikaa olen myös tunnistanut sen tunteen, kun haluaa vain syödä lisää, vaikka olisi jo aivan täynnä. Odottaa odottamistaan, että täysinäinen tunne menisi ohi, että voisi syödä lisää. Ja samalla tietää, ettei se ole tervettä. En tiedä, onko mulla joku ahmimishäiriö. Aiemmin syömisessäni on ollut sellaisia piirteitä, aiempina vuosina myös söin selkeästi yksinäisyyteen/vitutukseen/pettymyksiin/suruun pakonomaisella tyylillä. Noina vuosina myös ostin kaapit täyteen herkkuja enkä edes koskaan syönyt kaikkia, tärkeää oli vain varmistaa että tarvittaessa jotain on saatavilla. Tuskin kovin moni lihookaan 128 kiloon pelkästään siksi, että ruoka on hyvää. Noina vuosina myös surkuttelin itseäni kamalasti, ryvin itseinhossa ja vatvoin kauheasti kaikkia psyykkisiä ongelmiani.

Sitten asiat alkoivat hiljalleen muuttua. Jotenkin kyllästyin siihen kaikkeen, jatkuvaan surkutteluun ja itseinhoon ja itseni näkemiseen jonkinlaisena traagisena ja onnettomana hahmona. Tavallaan minä kai tarvitsin sellaista minäkuvaa aikansa, kai se ruokki minussa jotain. Sitten alkoi yhä useammin tuntua, että halusinkin nähdä itseni normaalina, terveenä, itsestään vastuuta ottavana ihan tavallisena ihmisenä, jonka ongelmat eivät ole sen suurempia tai merkittävämpiä kuin muidenkaan. Syömiseni muuttui ajatustapojen muuttumisen myötä ja vaikka vei vielä pari vuotta ennen kuin pystyin laihtumaan, aloin kuitenkin jo pitää itseäni enemmänkin vain tapasyöjänä kuin syömishäiriöisenä.

En usko, että tämänhetkisen ahmimishimoni takana on mitään psyykkisesti sen suurempaa kuviota kuin vanha tottumus. Olen aikoinaan, noina vaikeampina aikoina, tottunut käyttämään kontrolloimatonta syömistä keinona rentoutumiseen, rauhoittumiseen, stressin purkamiseen jne., ja se taipumus nostaa vieläkin välillä päätään, vaikka minulla ei enää isompia psyykkisiä ongelmia olekaan. En täysin tiedä, mistä tämänhetkinen ahmimishimoni tulee, enkä ole varma, miten pystyn selättämään sen. Osittain se voi toki olla ihan hormonaalistakin.

Ahmimishimoon ei ainakaan pidä vastata entistä tiukemmalla kontrollilla, sillä siitä syntyy vain kierre, jossa kontrollointi kostautuu entistä suurempana ahmimisena. Toisaalta kamalasti ei viitsisi löysätäkään, sillä olen tässä löysäillyt jo useamman päivän ilman, että himo olisi kadonnut mihinkään. Saan kohta kaikki viisi karistettua kesäkiloa takaisin jos jatkan vielä näin.

Huonommuudentunne ja häpeä

Vielä pari vuotta sitten otin todella henkilökohtaisesti kaikki esimerkiksi netistä lukemani kommentit ylipainoisista ihmisistä. Olin täysin valmis uskomaan, että olen kaikkien mielestä huono, vastenmielinen ja ällöttävä ihminen ylipainoni vuoksi, jos joku anonyymi nettipeelo sattui jotain tuon suuntaista yleistävää tekstiä ylipainoisista ihmisistä kirjoittamaan. Yhden ihmisen kommentti oli aina minulle sama kuin yleinen mielipide.

Huonommuudentunne oli jotain tuttua ja arkipäiväistä, jokin sellainen omaan persoonaan kiinni kasvanut elämää haittaava pikku haittapuoli, jonka olemassaolo oli yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. Häpeäntunteesta sen sijaan oli vaikeampi saada kiinni, ja on osittain vieläkin. Se ja sen syntyhistoria ovat minulle arvoitus. En useinkaan tiedosta tuntemaani häpeää, mutta olen päätellyt, että sen täytyy liittyä esimerkiksi seksuaaliseen epävarmuuteeni tai kyvyttömyyteeni kuvitella itseäni vastavuoroisen parisuhteen osapuoleksi. En edes tiedä, liittyykö tuntemani häpeä minuun ihmisenä, vai ainoastaan ruumiilliseen ulkomuotooni.

Jossain vaiheessa - ihan yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamisen ja kypsymisen seurauksena - noin kahteenkymmeneenviiteen ikävuoteen mennessä aloin huomata, että pahin huonommuudentunne oli väistynyt. Osittain se liittyi siihen, että menestyin tietyillä elämänalueilla - esimerkiksi työssäni, joka on sosiaalisesti sekä tunnepuolella hyvin vaativaa ja haastavaa - ja sain sitä kautta itseluottamusta. Muistan, kun minulta 19-vuotiaana AMK:n pääsykokeissa kysyttiin, mistä olen itsessäni ylpeä. Menin lukkoon, enkä osannut sanoa oikein mitään, vaikka muuten juttelin haastattelussa suht rentoutuneesti ja vuolaasti (vaikka olen ujo, olen hyvä ilmaisemaan itseäni verbaalisesti, joten työhaastattelut ja muut vastaavat sosiaalisesti epämukavat tilanteet selvitän yleensä hyvin). Monta vuotta myöhemmin, kun lopulta työn ja tuskan kautta olin löytänyt vahvuuteni tulevassa ammatissani, ajattelin, että nyt tiedän, mitä vastaisin. Se on kantanut minua.

Sen lisäksi, että sain elämässä onnistumisenkokemuksia, opin myös jollain tavalla erottamaan mielen ja ruumiin toisistaan. Se on yksi selkeä muutos ajattelussani. Jollain tasolla osaan nykyään ajatella, että ylipaino ei määrittele minua ihmisenä. Osaan myös yhä useammin suhtautua lähinnä kevyen huvittuneesti yleistäviin ylipainoisia koskeviin kommentteihin. Usein, mutten aina.

Tänään pahoitin pitkästä aikaa mieleni lukiessani erästä hevosiin liittyvää nettikeskustelua. Minähän harrastin ratsastusta lukiovuosiin saakka, sen jälkeen harrastus jäi tauolle olosuhteiden pakosta, ei niinkään siksi että kiinnostus olisi loppunut. Viimeiset viitisen vuotta olen elätellyt sitten kun -haaveita, joissa aloitan ratsastamisen uudestaan ja ostan oman hevosen sitten jonain kauniina päivänä kun olen laihtunut. Tiedän, etten voi ratsastaa ylipainoni vuoksi tällä hetkellä, enkä haluakaan. En edes saisi huonon kehonhallintani vuoksi siitä mitään irti, vaikka teoriassa jonkinlaisen minua kantamaan jaksavan jättiläishevosen löytäisinkin. Täytyy vain ajatella, että sitten kun.

Viime vuosina ratsastuksen parissa on alettu puhumaan enemmän ratsastuksen painorajoista, mikä on toki hevosten hyvinvointia ajatellen hyvä juttu. Välillä vain keskustelu saa sellaisia sävyjä, että pääasia tuntuukin olevan hevosten hyvinvoinnin sijasta se, että läskit eivät saa ratsastaa, vaikka toki itsekkäinä ihmisinä ovat kaikki innolla sinne selkään kapuamassa. Aika usein yleistävään sävyyn sanotaan, että ylipainoiset ratsastajat sitä ja tätä, vaikka oikeasti olisi kyse yksittäistapauksista. Asiallisina alkavat keskustelut luisuvat äkkiä joukkolynkkaukseksi ylipainoisia ratsastajia kohtaan. Kuitenkaan hevonen ei tiedä selässään olevan ihmisen painoindeksiä, joten minun mielestäni ei voi yleisenä totuutena sanoa, että ylipainoinen ihminen (painoon, pituuteen tai hevosen kokoon katsomatta) ei koskaan ikinä milloinkaan voi ratsastaa olematta itsekäs kusipää. Esimerkiksi 75 kiloinen ihminen voi olla normaalipainoinen tai ylipainoinen pituudesta riippuen, ja keskivertohevonen (n. 500 kg, jolloin 75 kg ratsastajan paino on suositeltu 15% hevosen painosta) kantaa tuon kilomäärän ihan mukavasti. Toki reilu ylipaino kiloihin katsomatta jo useinmiten tarkoittaa sitä, että sopivankokoista hevosta voi olla vaikea löytää.

Jostain syystä nämä keskustelut aktivoivat minussa vanhan huonommuudentunteen ja häpeän. Tunnen olevani huono, koska olen ylipainoinen. Hevosten pariin kelpaamaton. Sellainen itsekäs ihminen. Sellainen, jota hoikat ja urheilulliset Oikeat Hevosihmiset halveksivat. En pysty rakentavasti kääntämään hevoshaaveitani motivaattoriksi painonpudotukseen, vaan turhaudun täydellisesti ja alan kiukutella itselleni, että mitä helvetin sisältöä koko elämässä on, kun en voi tehdä mitään kivaa kunnes viimein joskus vuosien päästä ehkä mahdollisesti olen laihtunut. Angstattuani ja kituutettuani sitä ennen karkkeja kaivaten jokaisen hemmetin päivän.

En osaa kääntää aivojani toiseen asentoon, en jaksa enkä halua aina ajatella kypsästi ja rakentavasti.

Är-syt-tää!!!

Huoh, paino on taas siinä +113 -ikuisuusjumituslukemassa. Ja ihan oma syyni.

Tänäänkin söin hyyyyvin karkeasti arvioiden ehkä 1600 - 1700 kcal, vaikka aamulla päätin, että seuraavaan vapaapäivään (= tiistai) saakka syön korkeintaan 1200 kcal, mutta ei se vaan mene niin. Söin töissä aamulla munavoipiirakan ja kävin ruokasalilla syömässä lounaaksi kylmäsavulohisalaattia. Olin suunnitellut, että en illalla söisi muuta kuin tonnikalasalaatin tähteet ja iltapalaksi pienen annoksen jäätelöä (niin, minä herkkuaddiktina syön jäätelöä myös "hyvinä" laihdutuspäivinä ja ihan suunnitellusti!), mutta söinkin sitten niiden lisäksi myös nuudeleita sekä palan vaaleaa leipää ja kaksi hapankorppua. Turhia hiilareita, joista tuli varmasti ainakin + 400 kcal.

Sinänsä hölmöä, että kaikkina niinä aikoina jolloin en laihduta, en yleensä mieti yhtään mitä syön, enkä varsinkaan tunne huonoa omatuntoa jostain leipäpalasta. Niihin aikoihin verraten minun pitäisi olla tyytyväinen jokaisesta päivästä, jolloin kalorit pysyvät edes 2000 alapuolella. "En jaksa yhtään ajatella mitä syön" -kausiin verraten syön nyt ihan hemmetin kurinalaisesti ja järkevästi (viime viikonloppua lukuunottamatta...), mutta olen silti tyytymätön. Aina laihduttamaan ryhdyttyäni nostan kriteereitä niin paljon, että äkkiä en olekaan tyytyväinen syömisteni hallintaan juuri koskaan. Ansaitut, etukäteen suunnitellut herkkupäivät ovat eri asia, sillä niiden aikana tavallaan nollaan laihdutuksen henkisesti aina vähäksi aikaa.

Samasta ehdottomuudesta kertovat myös fiilikseni viime vuoden 15 kilon laihdutusrupeaman aikana. Silloin minulla oli koko ajan tunne, että syön päin hemmettiä, vaikka painoni kuitenkin putosi koko ajan, joskin maltillisessa tahdissa. Nyt jälkeen päin miettiessäni söin silloin ihan hiton kurinalaisesti ja järkevästi! Mutta silloin se ei tuntunut siltä.

Tietynlainen ajatusmallien jäykkyys on ehkä yksi ongelmani laihdutuksen mentaalipuolella. En osaa syödä joustavan järkevästi, joustan joko niin paljon etten mieti yhtään syömisiäni, tai sitten kontrolloin niin paljon että kyllästyn koko touhuun nopeasti. Täytyisi syödä sen verran sallivasti, että laihdutus tuntuisi helpohkolta ja syömisestä saisi nautintoa, mutta sen verran kontrolloidusti että paino kuitenkin putoaa. Ja tällä välillä tasapainon löytäminen on se minun ongelmani.

Tulipa taas tylsä postaus. Olin etukäteen ajatellut välttää tällaisia "mitä söin tänään" -henkisiä kirjoituksia ja kirjoittaa enemmän pohdiskelevaan tyyliin mm. itsetunnosta ja kehonkuvasta, mutta jotenkin näitä käytännönläheisiä juttuja on vain helpompi kirjoittaa.

Epämääräinen viikko

Kuten olen kirjoittanutkin, paino jumitti useamman viikon sitkeästi vaikka olisin syönyt mitä tai ollut syömättä. Nyt viimeisen viikon ajan on jotenkin ollut sellainen tunne, että projektini on vuorostaan henkisistä syistä jumissa.

Viikonloppu kului rennoissa merkeissä. Olen viime aikoina ollut niin epäsosiaalinen, että se alkoi jo toden teolla ahdistaa. Nyt kun kerrankin oli enemmän menoa ja tapahtumia, en todellakaan alkanut stressaamaan syömisistä. Varsinkin, kun paino viimein ansaitusti oli ottanutkin harppauksen alaspäin.

Lauantaina olin käymässä mökillä, sillä vein koirani sinne äidilleni hoitoon ennen kuin lähdin kavereiden kanssa istumaan iltaa. Mökillä oli äitini ja hänen miehensä lisäksi pari muutakin sukulaista käymässä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Söimme hyvin: pastaa, haukea ja sienikastiketta. Ja minä olin vieläpä itse leiponut banoffeen kahvin kanssa tarjottavaksi, paraskin laihduttaja. Se oli muuten aivan järkyttävän hyvää, testatkaa joskus ellette ole jo kokeilleet! Illalla sitten tapasin kavereitani ja mm. söin sipsejä ja join aivan liian monta annosta alkoholipitoisia juomia...

Sunnuntaina puolestaan olo oli sellainen, että mielessä olivat ihan muut ruuat kuin laihduttajalle soveltuvat syömiset. Koska käyn nykyään bilettämässä vaivaiset 2-4 kertaa vuodessa, ei laihduttamiseni kaadu siihen, vaikka noina muutamana päivänä vuodessa söisinkin mitä sattuu. Niinpä hain kaupasta pakastepizzan, irtokarkkia ja sipsejä. Kun koira palasi hoidosta, äiti puolestaan toi mukanaan banoffeen tähteet sekä mummon synttäreiltä tähteeksi jääneen pikkupalan voileipäkakkua. Ei hemmetti, tämä menee jo sellaiseksi etten kehtaa edes kirjoittaa :D No, söin siis sen pizzan, puolet irtokarkeista, banoffeen tähteet sekä sipsejä.

Maanantaina oli sitten tuhottava loput jäljelle jääneet herkut, eli loput sipsit sekä karkit sekä se voileipäkakkupalanen. Tiistai ja keskiviikko menivät suht normaalisti, olin töissä ja söin sillä tavalla kuin nyt yleensä työpäivinä syön, kalorit ehkä jossain 1400-1600 välillä. Normaalisti pyrin 1200 kaloriin, mutta harvemmin onnistun.

Eilen oli viikon ainoa vapaapäivä, ja oli taas pakko ostaa vähän irtokarkkeja. Ruuaksi söin vain tonnikalasalaattia, pidin ruuat tarkoituksella kevyempinä että voin syödä ne karkit ilman että koko päivän syömiset kaatuvat siihen. Kalorit ehkä jotain 1800-2000 kieppeillä.

Tänään olen syönyt ehkä ~ 1600 kalorin edestä. Edessä kolme aamuvuoropäivää, joten todennäköisesti saan itseni pidettyä jonkinlaisessa kurissa (työpäivinä syömisten hallinta on aina minulle helpompaa).

Mutta kylläpä on vaikea vältellä herkkuja, kun ensimmäistä kertaa noin viiteen viikkoon menin ne ihan kunnolla itselleni sallimaan! Koko viikon ollut sellainen olo, että ei vaan jaksaisi miettiä syömisiä yhtään. Vaa'alla olen käynyt viikon aikana ainoastaan eilen, ja silloin lukema oli 113 kieppeillä, eli noin kilon korkeampi kuin viime viikolla matalimmillaan.

Kaipaan sitä oloa joka vallitsee silloin, kun tietää syöneensä järkevästi ja vaa'alle mennessään voi odottaa hyviä lukemia. Siinä mielessä tämä viikko on ollut aika turhauttava.

Se putoaa sittenkin

Jumitus näyttäisi olevan tältä erää ohi, tosin eiköhän se kohta taas ala uudestaan. Paino on parissa päivässä tipahtanut 113.5 kg:sta 111.9 kg:aan. Oli jo aikakin! Nyt voin alkaa jo varovasti sanoa, että olen karistanut kesäkilot ja osan viime talvenkin kiloista. Kertauksena: elokuussa 2011 painoin isomman laihdutusrupeaman jälkeen 111 kg, jonka jälkeen sain vielä syksyn mittaan painon käväisemään alimmillaan 108.5 kg:ssa, mutta en laske sitä "todelliseksi" lukemaksi koska paino tosiaan vain käväisi siellä. Oikeasti joku 109-110 on alin mihin voin sanoa päässeeni. Sitten en koko talveen ja kevääseen jaksanut ajatella koko laihduttamista, mutta kilot pysyivät aika pitkään poissa; keväällä painoin 113-114 kg. Kesän jälkeen sitten jo 117-118. Ja nyt sitten taas aletaan olla kohta tuossa 111:ssa. Vähän jojoilua, siis. Toisaalta kesäkilot tulivat ja lähtivät niin nopeasti, että lienivät lähinnä nestettä.

Varovasti toivon, että voisin jopa ennen tämän vuoden loppua päästä kaksinumeroisiin lukemiin. Minulle realistinen pudotustahti on noin 3 kg/kk, joten vähän tiukkaa se tulisi tekemään. Mutta olisi niin hienoa painaa se 99,9 kg mahdollisimman nopeasti... Milloinkohan painoni on viimeksi ollut kaksinumeroinen? Varmaankin yhdeksännen luokan ja lukion ensimmäisen vuoden välisenä kesänä... Ajattelin muuten, että jos joissain vaiheessa jaksaisin, voisin skannailla ja laittaa tänne joitakin lapsuuden ja nuoruuden kuviani, niin näkisitte millainen olen ollut silloin. Kun nyt katson esimerkiksi yläasteaikaisia kuviani, en näytä niissä mielestäni mitenkään järkyttävältä, vaikka silloin siltä tuntuikin. Voi, jos en olisi antanut kilojen vaikuttaa niin paljon itsetuntooni.

Olen muuten huomenna menossa kavereiden kanssa bilettämään, ja mietin juuri mitä laittaisin päälleni. Päädyin kokeilemaan yhtä mekkoa, jonka ostin toukokuussa. Silloin se oli ihan hirveä makkarankuori, mutta ostin sen silloin kuitenkin, koska ajattelin että saan pursuilevan keskivartalon peitettyä jollain päällyspuserolla. Mekossa on spagettiolkaimet, joten ihan sellaisenaan en sitä voisikaan käyttää vielä aikoihin. Mutta nyt kun kokeilin sitä, huomasin sen jo selkeästi väljentyneen! Tiukka se on edelleen keskivartalon kohdalta, mutta kyllä mä silti tällaisena kehtaan lähteä ihmisten ilmoille (paitsi, että huomenna ajattelin kyllä laittaa istuvat rintsikat ;p):

Yllättävää kyllä, näytän toi päällä mielestäni ihan ihmiseltä. Paksulta ihmiseltä kylläkin, mutta ihmiseltä kuitenkin. Tähän saakka olen tottunut pitämään itseäni vain muodottomana läskikasana. Enkä 128 kiloisena olisi todellakaan kehdannut pitää polvipituista mekkoa.

Tämän viikon kuulumisia

Olen nyt noin nelisen viikkoa katsonut enemmän syömisteni perään, ja näistä viikoista paino on jumittanut noin kaksi viikkoa.

Olen normaalisti maltillisen laihdutuksen ystävä ja johtoajatukseni on ehdottomasti se, että laihdutus ei saa tuntua vaikealta tai kituuttamiselta. Sellainen "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -asenne ei mielestäni sovi laihdutukseen ollenkaan. Tai sitten täytyy olla valmis kärsimään koko loppuelämä. Nyt ajattelin kuitenkin kokeilla tehostarttina nutraamista, koska ajatus kesäkilojen karistamisesta yksi kerrallaan tuntui tappavan rasittavalta.

Nutraus oli minulle helppoa. Olin ajatellut jatkaa sitä kolme viikkoa. Ensimmäisellä viikolla kiloja putosi noin 3-4, ja tällöin näläntunne ja erilaiset heikotukset vaivasivat ajoittain. Toinen viikko kuluikin sitten aivan toisenlaisissa merkeissä. Näläntunne katosi täysin, samoin mieliteot. Oli huikaiseva tunne huomata olevansa kerrankin "vapaa" ruuasta ja sen jatkuvasta ajattelusta. Ilmeisesti menin ketoosiin, millään muullakaan sitä "herrajumala, minun ei tarvitse näköjään syödä!" -tunnetta ei voi selittää. Elin sen viikon noin 400-600 kalorilla päivässä, voi, se oli ihmeellistä.

Yksi huono puoli siinä tosin oli. Painoni ei enää pudonnut. Eikä vatsani toiminut yli viikkoon. Yksinkertaisesti minulle tuli tunne, että aineenvaihduntani jumahti täysin. Niinpä hetken mietittyäni päätin jättää nutraamisen kahteen viikkoon, vaikka oli tarkoitus jatkaa sitä kolme. Voi olla ja varmasti onkin niin, että paino olisi taas jossain vaiheessa lähtenyt putoamaan. Mutta minun kärsivällisyyteni loppui. Niinpä siirryin "normaaliin" syömiseen, joskin kalorimääriä tiukasti vahtien. Paino jumitti vielä toisen viikon, nyt tällä viikolla se näyttää olevan viimein taas laskemaan päin.

Huomasin jo viime vuonna, että minulla on kuukaudessa ehkä yksi sellainen viikko, jolloin paino saattaa tipahtaa kerralla useammankin kilon. Muut kolmisen viikkoa ovat sitten jumitusta vastaan taistelua. Painon putoaminen ei siis minulla ole todellakaan tasaista. Kuukautiskiertoon suhteutettuna näyttää siltä, että aika ovulaatiosta menkkoihin on kaikkein otollisinta pudotusaikaa, menkkojen aikana alkaa sitten turvotusta kertymään, ja sitä kestääkin suunnilleen seuraavaan ovulaatioon saakka. Kiertoni on yleensä suht tasainen, ja uskon tunnistavani ovulaation (mielialan perusteella) suurin piirtein, en nyt ehkä ihan päivälleen mutta sinne päin. Pääni ei oikein osaa suhtautua jumitukseen järkevästi. Kun paino jumittaa, tekisi mieli vain vähentää ja vähentää syömisiä, vaikka järki sanoo, ettei siihen leikkiin pitäisi ryhtyä mukaan. Toisaalta stressaaminen saattaa (ihan hormonitoiminnasta johtuen) joidenkin tutkimusten mukaan haitata aineenvaihduntaa, joten tästä syntyy helposti kierre. Olenkin ajatellut, että käyn jatkossa vaa'alla vähän harvemmin (yleensä siis käyn päivittäin), tai ainakin harvennan vaa'alla hyppäämistä jos alkaa tuntua että pää hajoaa siinä.

Tämä viikko on mennyt ei ihan niin oppikirjan mukaan. Olen yövuorojen jälkeisillä valvontavapailla, ja päätin sallia itselleni karkkipäivän ensimmäistä kertaa neljään viikkoon. Niinpä söin tiistaina irtokarkkeja ja jäätelöä varmaan ainakin 700 kcal edestä. Kokonaiskalorit pysyivät kuitenkin alle 2000:ssa. Eilen sitten kävin äitini kanssa kaupungilla syömässä, ja jälkiruokaakin tuli otettua, vaikka yleensä en juuri koskaan ravintolassa ota sitä. Kotona en sitten paljoa syönytkään, kokonaiskalorit ehkä 1500. Ja tänään... No, muuten tuli syötyä järkevästi ja niukahkosti, mutta teki mieli jotain makeaa, ja ostin sitten kaupasta 150 gramman pussin turkinpippureita ajatellen, että syön niitä vain vähän, eihän niitä pysty edes kerralla paljoa syömään... No, söin koko pussin. Kokonaiskalorit ehkä 1700-1900. Ei siis mitään järisyttävän suuria kalorimääriä yli kulutuksen minään päivänä, mutta eihän tämä nyt mitään laihduttajan ihanne-elämää ole. En jaksa kuitenkaan stressata, paino on pitkän jumituksen jälkeen ollut laskusuunnassa (jotenkin oudosti se laskee just silloin kun tykkää, eikä näytä korreloivan syömisten kanssa mitenkään! Tämän viikon matalin lukema on irtokarkkipäivän jälkeiseltä aamulta...).