Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?
Ei enää aikuisiällä. Kouluaikoina sai kuulla kaikenlaista, sanotaan suurinpiirtein 6-vuotiaasta 16-vuotiaaksi. Ei minua koskaan varsinaisesti kiusattu (koska en suostunut siihen vaan laitoin vastaan), mutta sellaista kuittailua sai kyllä peruskoulussa kuulla enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Yläasteella kuittailu oli oikeastaan jo pohjimmiltaan hyvätahtoista ja koin sen silloin harmittomana, mutta näin jälkikäteen olen tajunnut, että sen vuoksi minulta vei aika kauan oppia pitämään itseäni sosiaalisesti vakavastiottettavana varsinkin poikien/miesten seurassa. Yläasteella kun vaihtoehdot olivat olla joko hiljainen hissukka-läski jota ei oikeastaan ole edes muiden silmissä olemassa, tai sitten vähän hassu ja huvittava mutta kaikesta huolimatta temperamenttinen pullukka-tyttö joka antaa verbaalisesti takaisin jos sille heittää jotain. Valitsin jälkimmäisen.
Näin aikuisena sitten... En tiedä millaisissa piireissä muut ihmiset liikkuvat, mutta en tajua mistä tulevat ne kaikki puheet siitä, miten ylipainoisia muka avoimesti halveksutaan ja kritisoidaan. Ei minua vaan ainakaan. Tämä on kauhean ristiriitainen asia minulle. Toisaalta kun uskon sitkeästi, että ihmiset näkevät minussa vain ja ainoastaan kiloni ja että ne peittävät alleen kaiken muun (myös fiksun ja viehättävän) mitä minussa on. Toisaalta taas pidän itsestäänselvyytenä sitä, että esimerkiksi työntekijänä ja ystävänä minua arvostetaan itseni vuoksi, persoonallisuuteni vuoksi, taitojeni vuoksi, osaamiseni vuoksi. Minulle on ihan käsittämätön ajatus, että esimerkiksi työpaikka voisi jäädä saamatta kilojen vuoksi, en todellakaan usko, että HYVÄLLE työntekijälle voisi minun vaativassa ammatissani käydä niin.
Kai minä olen tavallaan epäluuloinen ja sinisilmäinen samaan aikaan.
Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?
No, tällä hetkellä painonpudotukseni on valitettavan epäaktiivista (nimim. söin juuri pari kourallista suklaamuroja... ihan vaan koska oli makeannälkä), joten en oikeastaan pysyvästi ole luopunut mistään.
Jos sen sijaan mietin niitä ajanjaksoja, jolloin olen oikeasti saanut jotain aikaiseksi... Etukäteen tietysti kuvittelin, että herkuista luopuminen (= niiden radikaali vähentäminen, mikä on käytännössä melkein sama kuin luopuminen) olisi kaikkein vaikeinta. Ja olin väärässä.
Vähän yllätyksenä tuli, että vaikeinta olikin kontrolloimattomuudesta luopuminen. Jos esimerkiksi annoin itselleni luvan syödä viikon ennaltamäärättynä herkkupäivänä tietyn määrän karkkia, en nauttinutkaan siitä yhtään samalla tavalla kuin aiemmin. Se koko syömisen pointti kun on siinä, että minun on saatava säännöllisin väliajoin se tunne, että voin syödä mitä vain ja kuinka paljon tahansa, jos satun haluamaan. Sama juttu kaiken muunkin syömisen kuin herkkujen kanssa. Kaiken syömisen nautinnollisuudelta tuntuu menevän pohja, jos syömiset on etukäteen säännöstelty ja mietitty. Tämä on itse asiassa ihan sairaan raivostuttavaa! Samasta ilmiöstä kertoo sekin, että jos esimerkiksi kaverin luona kylässä on tarjolla jotain hyvää leivonnaista tai muuta herkkua, en voi vaan nauttia siitä että saan syödä sitä siellä sen tietyn säädyllisen määrän, vaan alan heti suunnitella, että tätä samaa mun on tehtävä jossain vaiheessa kotonakin, että voin sitten syödä niin paljon kuin haluan... Ihan kuin se "säädyllinen syöminen" (eihän sitä kukaan kaverin luona vedä herkkuja samalla tavoin kaksin käsin kuin kotona) ei olisi syömistä ollenkaan!
Moi! Minulla oli ihan sama juttu, kieltäydyin olemasta "uhri" tai "koulukiusattu" ja annoin aina takaisin samalla mitalla, mutta silti koin olevani toisten tai ainakin poikien silmissä vain se läski. Koen edelleen. Minun kohdalla se haukkuminen oli kyllä todella julmaa, ei millään tavoin hyväntahtoista. Varsinkin muutama tietty poika yritti ihan tosissaan tehdä elämästäni helvetin, joka ikinen päivä, joka ikinen välitunti. Se oli todella kamalaa. Ja tämä tosiaan jo ennen kuin painoindeksin mukaan olin edes ylipainoinen.
VastaaPoistaMyös aikuisena olen kyllä kuullut kaikenlaista, välillä todella julmaa haukkumista edelleen. Harvoin se on kukaan tuttu (lukuunottamatta sukulaismiehiä ja joitain vanhempia miehiä; enkä tosin oikein tunnekaan ketään), vaan ihan tyyliin kaupassa tai bussipysäkillä tai kirjastossa. Yleensä se on vain haukkumista, mutta muutaman kerran on ihan käyty käsiksi, puristeltu läskejä ja haukuttu. Juuri sen takia yritän olla niin huomaamaton kuin vain pystyn ja välttämään riski-ihmisiä, mutta silti niin käy toisinaan. Noin kolmekymppiset miehet on pahimpia, heitä varon ihan automaattisesti. En tiedä mikä se minussa on, mikä provosoi ihmisiä haukkumaan, mutta mielestäni en mitenkään "kerjää" sitä. Paitsi olemalla läski.
En useinkaan puhu julkisesti, pukeudun peittävästi, vältän julkisia paikkoja, mutta silti aina toisinaan joku ottaa minut kohteekseen. Ja haukkujat on aina miehiä, koskaan ei ole kukaan nainen sanonut ainakaan päin naamaa mitään.
Tuo, että työpaikan harvoin saa lihava, on kyllä ihan tutkittu juttu. En muista kuinka moninkertaisesti todennäköisempää se on, että vastaavalla ammattitaidolla ja työkokemuksella normaalipainoinen saa paikan kuin ylipainoinen, mutta ylipainoisen mahdollisuus työllistyä on aika pieni normaalipainoiseen verrattuna. Minä myös henkilökohtaisesti uskon, että ns. naamaläskit estää tehokkaasti työpaikan saannin. Ihmiset kuitenkin ensisijaisesti kiinnittää huomiota kasvoihin ja jos lihavuus ei näy kasvoista, se ei varmaan häiritse yhtä paljon. Minä esimerkiksi saan melkein aina haastattelun, kun haen työpaikkaa, mutta hyvin harvoin saan itse paikkaa. Näen usein jo heti kättelyssä ilmeestä, että en saa paikkaa ja jos palkkaajana on mies, en enää edes viitsi vaivautua. Mies ei ole koskaan ottanut minua töihin, eikä ole koskaan viitsinyt haastattelussa edes teeskennellä, että voisin saada paikan.
Ollessani viittä vaille valmis ammattikorkeatutkinnostani, hain samaa paikkaa tuntemani tytön kanssa, jolla ei ollut yhtään työkokemusta eikä mitään koulutusta. Haastattelu kesti ehkä kaksi minuuttia ja tuo tyttökin on todella ujo, joten ei kumpikaan ehtinyt mitään suurta vaikutusta persoonallaan tehdä. Hän sai paikan. Minulla on myös yksi tuttu, joka on vartijana yhdellä työpaikalla ja hän osaa sanoa hakijoita vilkaisemalla, ketkä saavat työpaikan, koska tietää minkänäköisiin naisiin hänen pomonsa tuntee vetoa. Eikä tosiaan ole kyse mistään kaupankassasta, vaan koulutusta vaatineesta työstä. Tunnen myös miehen, joka sanoo ihan suoraan, että hän ei palkkaa ylipainoisia, koska he ovat "tyhmiä ja laiskoja". Joten kyllä työpaikka voi hyvinkin helposti jäädä saamatta kilojen takia, valitettavasti.
Mulla on muuten tuossakin sama juttu, että kun joutuu säännöstelemään, se vie nautinnon siitä syömisestä... Voi meidän vinksahtaneita ruokasuhteitamme... :/
:)
J.B