117 ja jotain

... Näytti vaaka tänä aamuna. Pari kiloa on varmaan nestettä (just se aika kuukaudesta), mutta silti. Elo-syyskuun hirveä työ kesäkilojen pudottamiseksi, ja nyt ollaan taas tässä pisteessä. Mä en näköjään pysty pitämään painoa siellä 110 kg:n tuntumassa (ja tänä syksynähän pääsinkin vain 112 kiloon), saati että pääsisin siitä alaspäin. Ja minun kun piti painaa 105 kg jouluna, huokaus.

Jo muutama kilokin tekee eron siihen, olenko "lähemmäs 120 kiloinen" vai "reilu 110 kiloinen". Esimerkiksi 116 kuuluu edelliseen kategoriaan, 114 jälkimmäiseen. Ja sillä kumpaan kategoriaan kuulun, on todella suuri identiteettiin liittyvä merkitys, jota yritän seuraavaksi vähän selittää.

Lukio- ja AMK-opiskeluaikoina painoin 110 kg:n molemmin puolin siihen saakka, kunnes jonkinasteisen masennuskauden seurauksena aloin lihoa nopeammin kuin koskaan. Silloin paino nousi noin 120-125 kiloon. Koska tämä kehitys tapahtui nopeasti, juuri 110 kilon ja 120 kilon välisestä matkasta tuli se tekijä, joka erottaa minut "normaalista ihmisestä". Jotenkin koen, että 110 kiloisena (tai "reilu 110 kiloisena") olen vielä ihminen jonka yksi ominaisuus on ylipaino, mutta kun taas mennään lähemmäs 120 kiloa, ylipaino jotenkin syö kaiken muun mitä minussa on, ja sen jälkeen olen pelkkä LÄSKI.

Joten niinpä tuo vaa'an lukema taas kerran muutti ihan kaiken. Vielä eilen ajattelin, että voisin tosiaan yrittää tehdä jotain yksinäisyydelleni, mietin ihan vakavissani sitä vaihtoehtoa, että alkaisin etsimään kumppania. Leikin sillä ajatuksella, että ehkä esimerkiksi puolen vuoden kuluttua seurustelisin. Ja vielä eilen shoppailin vaatteita ja värjäsin hiukseni.

Ja nyt sillä kaikella ei olekaan enää mitään merkitystä. Koska painan kolmisen kiloa enemmän kuin kuvittelin, ja koska niin ollen olen Sen Tietyn Rajan toisella puolella. Pelkkä läski, ei edes ihminen.

.....

Totta kai minä järjellä ymmärrän, että ajatteluni on epärealistista. Voi olla, että jo iltaan mennessä olen saanut tämän ärsytyksen käsiteltyä ja pystyn taas suhtautumaan asioihin paljon järkevämmin, mutta juuri nyt se ei ole kovin helppoa.

Laihduttamiseen motivoituminen puolestaan on tällä hetkellä todella vaikeaa, koska se vaatii tietynlaista "jes! Nyt tämä onnistuu! Ensi vuonna asiat ovat paljon paremmin!" -asennetta, johon minun on tällä hetkellä vaikea päästä. Kesä ja syksy ovat olleet niin täynnä stressiä (mm. koiran ja kissan kuolema sekä jäljelle jääneen koiran sairastuminen ja niistä kantamani syyllisyydentunteet), että en oikein uskalla ajatella, että ansaitsisin laihtua. Olen jotenkin hirveän ankara itselleni, mutta samalla tunnen etten vaadi itseltäni tarpeeksi.