torstai 17. marraskuuta 2011

Se tikittää

Muistan, kun olin noin 21 -vuotias ja opiskelin sote-alaa. Koulussa oli meneillään teoriajakso äitiyshoitotyöstä ja lapsista. Huomasin, että monien muiden opiskelijoiden asenteet olivat erilaisia kuin minun. Lääkäriluennoilla he kyselivät epiduraalipuudutuksista ja supistuksista selvästikin sellaiseen sävyyn, että aikoivat olla ko. asioiden kanssa tekemisissä vielä jossain vaiheessa elämäänsä. Suurin osa eli jo silloin vakiintuneissa parisuhteissa, nyt noin kuusi vuotta myöhemmin heistä useimmilla jo on lapsia. Heidän aikomuksensa ovat toteutuneet.

Minä tunsin oloni ulkopuoliseksi. Minähän "tiesin", etten tulisi koskaan saamaan lapsia. Olin siitä mielestäni aivan varma. En oikeastaan koskaan miettinyt, haluaisinko oikeasti lapsia. Minulla vain oli tunne, että sellaiset asiat eivät mitenkään liittyneet minuun. Ajattelin, että sellaista ei kuitenkaan tapahdu minulle, halusin tai en, joten ihan turha miettiä halusinko edes. Taustalla oli tietenkin sitkeä uskoni siihen, etten voisi koskaan olla parisuhteessa. Sillä sellaisetkaan asiat eivät liittyneet mitenkään minuun. Sellaiset normaaleiden ihmisten asiat.

Sitten jossain vaiheessa asiat muuttuivat. En minä koskaan ole aidosti ollut vela, vapaaehtoisesti lapseton. Jo vuosia olen tiennyt, että tulee olemaan todella kova paikka, jos jään lapsettomaksi. Samalla olen pelännyt lapsettomaksi jäämistä noin 24-vuotiaasta saakka, vaikka ympärillä olevat ihmiset eivät tajuakaan miksi. "Sinähän olet vielä niin nuori. Ihan turha tuollaista on murehtia, elämä voi muuttua niin nopeasti. Onhan sinulla aikaa vaikka kuinka." He eivät ymmärrä, että edes sata vuotta aikaa ei riitä, jos itsellä on vahva tunne siitä, että täytyisi olla joku toinen kyetäkseen parisuhteeseen. Kyetäkseen edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että eläisi joskus parisuhteessa (koska ne ovat niitä normaaleiden ihmisten asioita). Kyllähän joidenkin elämä vain yllättäen muuttuu nopeasti. Katseet kohtaavat bussipysäkillä ja niin edelleen. Mutta sitä ei tapahdu niille, jotka eivät uskalla edes ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Meidänlaisemme kun eivät ota katsekontaktia siellä bussipysäkillä!

Vuosikausia luulin, että kyse on minun absoluuttisesta ja ehdottomasta huonoudestani. Nykyään tiedän, etten ole edes oikeastaan antanut itselleni mahdollisuutta päätyä parisuhteeseen, ja että sillä ei ole mitään tekemistä kuvitellun huonouteni kanssa, vaan ainoastaan asenteeni kanssa.

Tällä hetkellä ajatus siitä, että eläisin jonain päivänä parisuhteessa ja saisin mahdollisesti lapsen, ei enää ihan tunnu realistisuudessaan fantasiaromaanin tasoiselta tarinalta. Toisaalta se, että pidän perheen perustamista mahdollisempana ajatuksena kuin pidin esimerkiksi kaksi vuotta sitten, on saanut minut aivan uudella tavalla uskomaan, että olisin kaiken kaikkiaan todella huono äiti. Järkipuoleni väittää, että olisin varmasti siinäkin asiassa ihan riittävän keskiverto muihin verrattuna, mutta tunnepuoli tietää paremmin: olen äidiksi liian neuroottinen, liian herkästi suorituspaineita ottava, liian huolimaton, liian hajamielinen, liian huono siivoamaan, liian vähän kodinhengetärmäinen, potentiaalinen synnytyksen jälkeiseen psykoosiin sairastuja, erittäin todennäköinen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastuva, sellainen joka ryssii varhaisen vuorovaikutuksen koska ei pysty ottamaan rennosti, ja aikaansaa näin ollen sen että lapsesta tulee vähintäänkin persoonallisuushäiriöinen.

Minä en vain voi uskoa, että voisin tehdä normaaleiden ihmisten asioita ja selvitä niistä edes suurin piirtein kunnialla.

Mutta haluaisin silti.

3 kommenttia:

  1. Minulla on tässäkin ihan sama juttu. Minusta on aina tuntunut niin kummalliselta, miten muut suunnittelee tuollaisia asioita, kun minulle ne ovat vain täysin mahdottomia haaveita. Osittain olen toki oikeassakin, mutta muissa pienemmissä asioissa minulla on ihan sama tunne, en voi kuvitellakaan, että minä voisin saada jotain elämässä...

    Lapsen suhteen on myös samanlaisia pelkoja, siis lapsen tulevaisuuden suhteen, muutenhan voisinkin hankkia lapsen yksinkin. Mutta pelkään kuollakseni, ettei lapsi olisi onnellinen ja vaikka kovasti olisin halunnut lapsen, olen päättänyt etten sitä hanki.

    VastaaPoista
  2. Mulle on ihan selvää, etten hankkisi lasta yksin. Tai no, never say never, eihän sitä tiedä miten epätoivoinen on joskus lähemmäs nelikymppisenä, jos elämäntilanne on vielä sama kuin nyt... Jotenkin ajattelen, että pienen lapsen odottajana/äitinä se yksinäisyys vain tavallaan korostuisi, kun se on sellainen elämäntilanne jossa kumppanuus ja parisuhde tavallaan korostuvat. Siis ainakin ulkopuolisten silmissä, tokihan lapsen hankkiminen voi aiheuttaa myös kriisin parisuhteeseen ja puolisoiden välisen etääntymisen, ei se ole edes kovin harvinaista.

    Toisaalta nyt kun sitä parisuhdetta ei enää pidä IHAN niin mahdottomana asiana kuin joskus aikaisemmin, se asioiden mahdottomuus fokusoituu toiseen kohtaan: mä jotenkin "tiedän", etten kuitenkaan tulisi raskaaksi, että mulla olisi jokin diagnosoimaton häiriö tai sairaus (esim. PCO tai endometrioosi) joka vaikeuttaa lapsen saamista niin, että otollinen ikä menee ohi. Onkohan tämä ainoastaan pessimismiä, vai jokin psykologinen tapa kieltää oma naiseutensa tms.?

    VastaaPoista
  3. Moi! Joo, totta, se olisi kyllä varmaan todella yksinäistä ja surullistakin hankkia lapsi yksin. Mutta minä olen tiennyt ihan aina, etten voisi saada parisuhdetta, joten olen kasvanut ajattelemaan, että yksin tai ei ollenkaan. Mutta toisaalta varsinkin nuorten ihmisten kohdalla kuulee välillä todella surullisia tarinoita siitä, miten yksin nainen jää parisuhteesta huolimatta, kun mies saakin jonkinlaisen paniikkireaktion raskaudesta tai miten surkeita isiä jotkut on. Kun oma biologinen isänikin lähti karkuun sanan "raskaana" kuullessaan, ei se yksin lapsen hankkiminen ole minulle mikään niin suuri asia. Kyse on kohdallani tosiaan siitä, että kun minä olen näin epäonnistunut yksilö, niin olisiko sillä lapsella edes mahdollisuutta minun geenieni takia. Ja tietysti ilman miestä raskaus olisi vähän hankalakin järjestää. Ja vielä sekin, etten oikein tiedä, uskonko edes parisuhteisiin.

    Tuo on aika jännää ajattelua... Ehkä ajatus lapsesta kuitenkin pelottaa sinua tai et ole vielä valmis ja siksi mieleesi tulee tuollaisia juttuja? Mistä luulet, että tuo vakuuttuneisuus on peräisin? Koska sinun kohdallahan se ei ole totta, niin mistä sinä tarkalleen ottaen olet saanut päähäsi, ettet voisi kelvata? Minua kiinnostaa tämä ajatus siksi, että yleensä ihmisillä on vähintään alitajuisesti hirveän hyvä taju (paremman sanan puutteessa) "tasostaan" ja myös muiden "tasosta", niin miksiköhän se ei sinulla toimi? Minä tiesin jo joskus todella nuorena, että minun kaltaiseni ei voisi saada ketään ja myös kaikki muut ovat sen aina minusta nähneet, enkä ole koskaan aiemmin tavannut niin uskovaa, jonka kohdalla se ei olisi totta. Sinä kuitenkin näet itsesi eri tavalla kuin mitä todellisuudessa olet, minkä niiden muiden ihmisten kysymykset parisuhteesta todistaa. Ylipainostako se johtuu vai oliko sinulla kovin kriittiset vanhemmat vai mistä? Ehkä sinun pitäisi miettiä juuri sitä, että miksi sinä uskot niin, ehkä sen jälkeen saisit muutenkin muutettua ajatteluasi.

    VastaaPoista