Hiljaista on painonhallintarintamalla. Jotenkin en edes oikeasti haaveile, että ihan lähiaikoina saisin painoa tästä iänikuisesta 113:sta alaspäin. En tällä hetkellä tunne mitään suuren suurta ärsytystä/epätoivoa/vitutusta asian suhteen, tällä hetkellä vain rennohkosta syömisestä saatava ilo tuntuu suhteessa isommalta kuin painon tippumattomuudesta aiheutuva ahdistus.
Toisaalta turhauttaa vähän.
Kyllähän syömisestä voi nauttia, vaikka samalla laihduttaisikin. Olen pystynyt siihen ennenkin. Päivän syömisiin saa mahdutettua silloin tällöin vähän herkkujakin, kun katsoo että kokonaisuus on kunnossa ja tekee valintoja, miettii missä kohtaa voi tinkiä ja missä kohtaa joustaa.
Mutta ongelma on siinä, että minulle Se Juttu syömisessä ei ole se, että haluan syödä karkkia/sipsejä/Subwayn patongin/jäätelöä tms. Se Juttu on se, että haluan syödä miettimättä, kontrolloimatta. Luulin pitkään, että se mitä eniten kaipaan ja se mikä minulle on syömisessä suurin ongelma, ovat nimenomaan herkut. Mutta ei se ole niin. Herkkujen syöminenkään ei ole koko nautinnon arvoista, jos ne syömiset on etukäteen tarkkaan laskettu ja mietitty ja mitoitettu päivän kokonaisuuteen sopivaksi.
Nyt on ollut aika monta sellaista päivää peräkkäin, jolloin olen kaiket illat vain tuntenut jatkuvaa halua napostella jotain. Pitkästä aikaa olen myös tunnistanut sen tunteen, kun haluaa vain syödä lisää, vaikka olisi jo aivan täynnä. Odottaa odottamistaan, että täysinäinen tunne menisi ohi, että voisi syödä lisää. Ja samalla tietää, ettei se ole tervettä. En tiedä, onko mulla joku ahmimishäiriö. Aiemmin syömisessäni on ollut sellaisia piirteitä, aiempina vuosina myös söin selkeästi yksinäisyyteen/vitutukseen/pettymyksiin/suruun pakonomaisella tyylillä. Noina vuosina myös ostin kaapit täyteen herkkuja enkä edes koskaan syönyt kaikkia, tärkeää oli vain varmistaa että tarvittaessa jotain on saatavilla. Tuskin kovin moni lihookaan 128 kiloon pelkästään siksi, että ruoka on hyvää. Noina vuosina myös surkuttelin itseäni kamalasti, ryvin itseinhossa ja vatvoin kauheasti kaikkia psyykkisiä ongelmiani.
Sitten asiat alkoivat hiljalleen muuttua. Jotenkin kyllästyin siihen kaikkeen, jatkuvaan surkutteluun ja itseinhoon ja itseni näkemiseen jonkinlaisena traagisena ja onnettomana hahmona. Tavallaan minä kai tarvitsin sellaista minäkuvaa aikansa, kai se ruokki minussa jotain. Sitten alkoi yhä useammin tuntua, että halusinkin nähdä itseni normaalina, terveenä, itsestään vastuuta ottavana ihan tavallisena ihmisenä, jonka ongelmat eivät ole sen suurempia tai merkittävämpiä kuin muidenkaan. Syömiseni muuttui ajatustapojen muuttumisen myötä ja vaikka vei vielä pari vuotta ennen kuin pystyin laihtumaan, aloin kuitenkin jo pitää itseäni enemmänkin vain tapasyöjänä kuin syömishäiriöisenä.
En usko, että tämänhetkisen ahmimishimoni takana on mitään psyykkisesti sen suurempaa kuviota kuin vanha tottumus. Olen aikoinaan, noina vaikeampina aikoina, tottunut käyttämään kontrolloimatonta syömistä keinona rentoutumiseen, rauhoittumiseen, stressin purkamiseen jne., ja se taipumus nostaa vieläkin välillä päätään, vaikka minulla ei enää isompia psyykkisiä ongelmia olekaan. En täysin tiedä, mistä tämänhetkinen ahmimishimoni tulee, enkä ole varma, miten pystyn selättämään sen. Osittain se voi toki olla ihan hormonaalistakin.
Ahmimishimoon ei ainakaan pidä vastata entistä tiukemmalla kontrollilla, sillä siitä syntyy vain kierre, jossa kontrollointi kostautuu entistä suurempana ahmimisena. Toisaalta kamalasti ei viitsisi löysätäkään, sillä olen tässä löysäillyt jo useamman päivän ilman, että himo olisi kadonnut mihinkään. Saan kohta kaikki viisi karistettua kesäkiloa takaisin jos jatkan vielä näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti