Olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä sitä, että minulla ei tule olemaan minkäänlaisia seurustelukuvioita tai parisuhdevirityksiä niin kauan, kuin olen reilusti ylipainoinen.
Lievä ylipaino vielä menisi. Lievästi ylipainoisena voisin vallan mainiosti hyväksyä itseni myös fyysisesti. Esimerkiksi tuollainen 85 kg:n paino ei tuntuisi juuri miltään. Monet sen painoiset minun mittaiseni (168 cm) ihmiset voivat minun silmissäni olla ihan sieviä ja nättejä, sellaisia että heitä katsoessaan ensimmäinen ajatus voi olla, että "onpa persoonallinen/kivasti pukeutuva/mieleenpainuva nainen", eikä, että "onpa ylipainoinen nainen". Jos joku mies ei hyväksyisi minua 85 kiloisena, niin se ei minua haittaisi. Olisin silloin riittävän tyytyväinen itseeni. Todennäköisesti haluaisin siltikin edelleen laihduttaa, sillä tuosta painosta olisi vielä noin 15 kg matkaa normaalipainoon. Tuo paino ei kuitenkaan enää estäisi minua elämästä.
Sen sijaan tässä painossa (113 kg) vielä tuntuu siltä, että ihmiset huomaavat minusta aina ja väistämättä ensimmäisenä ylipainoisuuteni, ja kaikki muu jää sen alle. Ei ole hirveästi merkitystä sillä miten laittaa hiuksensa, miten meikkaa tai mitä laittaa päälleen, läski mikä läski. Olen välillä yrittänyt uskotella itselleni muuta, mutta ei se asia siitä ajattelemalla muuksi muutu.
Minulta kului monta vuotta uskotellessa, että kaikki maailman miehet mieluummin vaikka tappaisivat itsensä kuin koskisivatkaan minuun. Inhosin ihmisten halaamista, olin varma, että kaikki pitävät minua fyysisesti äärettömän vastenmielisenä. Voin sanoa, että sellaisten uskomusten kanssa on aika raskasta elää, ne ovat sellainen näkymätön painolasti joka tuntuu taustalla kaikessa, vaikka koko asiaa ei tietoisesti ajattelisikaan. Pitkään minusta tuntui kummalta, kuin esimerkiksi uudet tuttavuudet kyselivät, olenko sinkku vai pariutunut. Ajattelin, että he kysyvät vain kohteliaisuudesta, sillä kyllähän kaikkien täytyy nähdä jo päälle päin, ettei minunlaisellani voi olla ketään.
Monta vuotta uskottelin itselleni myös, etten edes haluaisi ketään. Ajattelin vielä 23-24 -vuotiaanakin esiteini-ikäisen kypsästi, että seurustelevat ihmiset ovat tahdottomia ameeboja joilla ei ole mitään omaa elämää tai omia ajatuksia. Ajattelin (tai halusin ajatella), että parisuhteet perustuvat ällöttävälle symbioosille, jossa ihminen kadottaa oman minuutensa. Yritin rakentaa sinkkuudesta osan identiteettiäni, ja osittain onnistuinkin. Pitkään minun oli mahdoton kuvitella, minkälainen voisi olla ihminen, johon ihastuisin. Onnistuin jäädyttämään ne tunteet suorastaan hämmästyttävän hyvin. En pystynyt samaistumaan mihinkään kirjojen tai elokuvien rakkaustarinoihin, en löytänyt kosketuspintaa. Kotiteollisuuden sanoin: "Ei mitään tunteita, ei mitään heikkouksia".
No, olen kasvanut niistä ajoista. Pitkään pelkäsin, että tulen totaalisen epätoivoiseksi, jos erehdyn myöntämään itselleni, että saattaisin ehkä mahdollisesti kaivatakin... jotain sellaista. No, en tullut. Pikemminkin tulin ehkä toiveikkaaksi. Nykyään pystyn jo jollain tavalla näkemään itseni tulevaisuudessa seurustelemassa jonkun kanssa, asuvani yhdessä jonkun kanssa, tekemään lapsen jonkun kanssa. Pystyn kuvittelemaan, millainen Se Joku olisi. Tavallisia, niin tavanomaisia haaveita. En ollutkaan se erikoinen ja boheemi ikisinkku, vaan ihan tylsä "lapset, omakotitalo, koira, farmariauto" -ihminen. Koira ja farmariauto minulla tosin jo on...
Edelleen haaveissani on tosin tietty ehto. Minun täytyy laihtua ainakin jonkin verran, ennen kuin ryhdyn aktiivisesti etsimään kumppania. Pidän itseäni ihmisenä ihan hyvänä tyyppinä ja uskon, että minussa olisi paljonkin sellaista josta Se Joku voisi pitää, ehkä jopa sellaisia asioita joita Se Joku voisi rakastaa. Mutta fyysisesti en voi uskoa viehättäväni ketään vielä pitkään aikaan. Ja minun mielestäni fyysinen viehätys on kuitenkin olennainen osa parisuhdetta. Olkoon sitten vaikka pinnallisuutta, mutta niin minä ajattelen.
Ja niinpä elämäni seisoo tietyiltä osin pysähdyksissä sitä mukaa kun laihisprojekti polkee paikoillaan. Joskus kiusaus iskee liian suureksi. Entä, jos tekisin nettitreffi-ilmoituksen? (Olen itse asiassa kerran vuosia sitten tehnytkin, ja jopa käynyt treffeilläkin. Vielä tätä painavampanakin.). Ja sitten jokin pieni ääni päässä sanoo, että ei. Tiedän monia isompikokoisiakin naisia, jotka hämmästyttävää kyllä seurustelevat täysin onnellisesti. Se on minulle jonkinasteinen mysteeri. En tiedä, minkä minun korvieni välissä pitäisi muuttua, ennen kuin pystyisin siihen.
Toisaalta ajatus siitä, että joku pystyisi oikeasti ihastumaan minuun tällaisena, on liian epäuskottava. Ja toisaalta taas melkein yhtä pelottava ajatus on se, jos joku pystyisikin. Jokin osa minussa ei vieläkään uskalla/halua/pysty uskomaan, että voisin olla rakastettu.
Samantyyppisiä ajatuksia on löytynyt täältäkin, ja löytyy osin edelleen. Yli satakiloisena olin mielestäni vastenmielinen, en voinut kuvitella, että joku (ainakaan ikäiseni) voisi pitää minusta muuten kuin kaverina. En aina ymmärtänyt edes sitä, miksi ystäväni halusivat hengata jonkun kokoiseni seurassa. Näitä ajatuksia ilmeni, vaikka en edes valitse seuraani ulkonäköön katsomalla. Mutta nyt kun olen saannut painoa alas roimasti, ovat ajatuksetkin jääneet hyvin pitkälti taka-alalle. Vielä välillä tulee sellainen hämmennyksen hetki, että mitä ihmettä se deittini minussa näkee... Mutta yritän ajatella, että voisihan se huonommankin löytää. ;-)
VastaaPoistaOmien ajatustensa muuttaminen näissä asioissa on kait kaikkein vaikeinta, siis kaikki ne ajatukset ja asiat jotka liittyvät jollain lailla painoomme. Lehdet ja tv on pullollaan viehättäviä solakoita naisia jotka deittailee ja ostelee mekkoja kokoa 34, ei se elämä oikeesti ole sitä. Kyllä loppupelissä painoarvoa tulee myös olemukselle - persoonalle, mitä me olemme - kiloistamme huolimatta.
VastaaPoistaPaino kun putoaa niin tulee enemmän itsevarmuutta kaikenlaisiin ympärillä tapahtuviin asioihin, kokemusta on, joten odotan sitä päivää jolloin omaan taas rutkasti sitä.
Meillä suomalaisilla on todella huono itsetunto, jos katsoo vaikka tummaihoisia kanssasisariamme miten upeasti he kantavat kilonsa ja pukeutuvat värikkäisiin vaatteisiin, kulkevat korkkareissa ja antavat palaa...
nokka pystyyn vaan, kyllä vakka kantensa löytää :)
Uuh, samantyyppisiä ajatuksia oli mulla aikanaan, vaikka painoa oli maksimissaan 70 kg - sitä vain koki itsensä ihan uskomattoman pulskaksi ja epäseksuaaliseksi. Nyt painoa on ollut yli 70 kg, mutta estot ovat oikean miehen myötä kadonneet melkoisesti. Ja oikeastaan vasta tämän jälkeen silmät ovat aunneet sen suhteen, että minkä tahansa näköisellä/kokoisella ihmisellä voi olla kumppani. Positiiviset kokemukset tuovat luottamusta näihin asioihin, ennen sitä on tsempattava rohkeudella ja päättäväisyydellä.
VastaaPoistaJa, sitten olen tajunnut ajan saatossa, että ei tuo itsetunto-ongelma rajoitu yksin ylipainoon, vaan myös unelmakroppaisilla on omat pelkonsa. Tsemppiä ja rohkeutta! Älä sorru liikaa sitten kun -elämään, vaan elämä on tässä ja nyt (sanoi puntari mitä tahansa) :)
Kaikki tuo, mitä sanot, pitää paikkansa joidenkin kohdalla. Ja silloin kaikki uudet (ja vanhat) tuttavuudet tosiaan "näkevät jo päällepäin, ettei minunlaisella voi olla ketään", eivätkä kysele sellaisia. Se, että sinulta kysytään, kertoo sen, että sinulla voisi olla, joten yritä muuttaa ajatteluasi. On sääli, jos joku jää yksin siksi, että vain luulee jäävänsä yksin, kun on myös ihmisiä, jotka eivät oikeasti voi saada ketään. Tsemppiä! :)
VastaaPoista