Vielä pari vuotta sitten otin todella henkilökohtaisesti kaikki esimerkiksi netistä lukemani kommentit ylipainoisista ihmisistä. Olin täysin valmis uskomaan, että olen kaikkien mielestä huono, vastenmielinen ja ällöttävä ihminen ylipainoni vuoksi, jos joku anonyymi nettipeelo sattui jotain tuon suuntaista yleistävää tekstiä ylipainoisista ihmisistä kirjoittamaan. Yhden ihmisen kommentti oli aina minulle sama kuin yleinen mielipide.
Huonommuudentunne oli jotain tuttua ja arkipäiväistä, jokin sellainen omaan persoonaan kiinni kasvanut elämää haittaava pikku haittapuoli, jonka olemassaolo oli yhtä itsestäänselvää kuin hengittäminen. Häpeäntunteesta sen sijaan oli vaikeampi saada kiinni, ja on osittain vieläkin. Se ja sen syntyhistoria ovat minulle arvoitus. En useinkaan tiedosta tuntemaani häpeää, mutta olen päätellyt, että sen täytyy liittyä esimerkiksi seksuaaliseen epävarmuuteeni tai kyvyttömyyteeni kuvitella itseäni vastavuoroisen parisuhteen osapuoleksi. En edes tiedä, liittyykö tuntemani häpeä minuun ihmisenä, vai ainoastaan ruumiilliseen ulkomuotooni.
Jossain vaiheessa - ihan yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamisen ja kypsymisen seurauksena - noin kahteenkymmeneenviiteen ikävuoteen mennessä aloin huomata, että pahin huonommuudentunne oli väistynyt. Osittain se liittyi siihen, että menestyin tietyillä elämänalueilla - esimerkiksi työssäni, joka on sosiaalisesti sekä tunnepuolella hyvin vaativaa ja haastavaa - ja sain sitä kautta itseluottamusta. Muistan, kun minulta 19-vuotiaana AMK:n pääsykokeissa kysyttiin, mistä olen itsessäni ylpeä. Menin lukkoon, enkä osannut sanoa oikein mitään, vaikka muuten juttelin haastattelussa suht rentoutuneesti ja vuolaasti (vaikka olen ujo, olen hyvä ilmaisemaan itseäni verbaalisesti, joten työhaastattelut ja muut vastaavat sosiaalisesti epämukavat tilanteet selvitän yleensä hyvin). Monta vuotta myöhemmin, kun lopulta työn ja tuskan kautta olin löytänyt vahvuuteni tulevassa ammatissani, ajattelin, että nyt tiedän, mitä vastaisin. Se on kantanut minua.
Sen lisäksi, että sain elämässä onnistumisenkokemuksia, opin myös jollain tavalla erottamaan mielen ja ruumiin toisistaan. Se on yksi selkeä muutos ajattelussani. Jollain tasolla osaan nykyään ajatella, että ylipaino ei määrittele minua ihmisenä. Osaan myös yhä useammin suhtautua lähinnä kevyen huvittuneesti yleistäviin ylipainoisia koskeviin kommentteihin. Usein, mutten aina.
Tänään pahoitin pitkästä aikaa mieleni lukiessani erästä hevosiin liittyvää nettikeskustelua. Minähän harrastin ratsastusta lukiovuosiin saakka, sen jälkeen harrastus jäi tauolle olosuhteiden pakosta, ei niinkään siksi että kiinnostus olisi loppunut. Viimeiset viitisen vuotta olen elätellyt sitten kun -haaveita, joissa aloitan ratsastamisen uudestaan ja ostan oman hevosen sitten jonain kauniina päivänä kun olen laihtunut. Tiedän, etten voi ratsastaa ylipainoni vuoksi tällä hetkellä, enkä haluakaan. En edes saisi huonon kehonhallintani vuoksi siitä mitään irti, vaikka teoriassa jonkinlaisen minua kantamaan jaksavan jättiläishevosen löytäisinkin. Täytyy vain ajatella, että sitten kun.
Viime vuosina ratsastuksen parissa on alettu puhumaan enemmän ratsastuksen painorajoista, mikä on toki hevosten hyvinvointia ajatellen hyvä juttu. Välillä vain keskustelu saa sellaisia sävyjä, että pääasia tuntuukin olevan hevosten hyvinvoinnin sijasta se, että läskit eivät saa ratsastaa, vaikka toki itsekkäinä ihmisinä ovat kaikki innolla sinne selkään kapuamassa. Aika usein yleistävään sävyyn sanotaan, että ylipainoiset ratsastajat sitä ja tätä, vaikka oikeasti olisi kyse yksittäistapauksista. Asiallisina alkavat keskustelut luisuvat äkkiä joukkolynkkaukseksi ylipainoisia ratsastajia kohtaan. Kuitenkaan hevonen ei tiedä selässään olevan ihmisen painoindeksiä, joten minun mielestäni ei voi yleisenä totuutena sanoa, että ylipainoinen ihminen (painoon, pituuteen tai hevosen kokoon katsomatta) ei koskaan ikinä milloinkaan voi ratsastaa olematta itsekäs kusipää. Esimerkiksi 75 kiloinen ihminen voi olla normaalipainoinen tai ylipainoinen pituudesta riippuen, ja keskivertohevonen (n. 500 kg, jolloin 75 kg ratsastajan paino on suositeltu 15% hevosen painosta) kantaa tuon kilomäärän ihan mukavasti. Toki reilu ylipaino kiloihin katsomatta jo useinmiten tarkoittaa sitä, että sopivankokoista hevosta voi olla vaikea löytää.
Jostain syystä nämä keskustelut aktivoivat minussa vanhan huonommuudentunteen ja häpeän. Tunnen olevani huono, koska olen ylipainoinen. Hevosten pariin kelpaamaton. Sellainen itsekäs ihminen. Sellainen, jota hoikat ja urheilulliset Oikeat Hevosihmiset halveksivat. En pysty rakentavasti kääntämään hevoshaaveitani motivaattoriksi painonpudotukseen, vaan turhaudun täydellisesti ja alan kiukutella itselleni, että mitä helvetin sisältöä koko elämässä on, kun en voi tehdä mitään kivaa kunnes viimein joskus vuosien päästä ehkä mahdollisesti olen laihtunut. Angstattuani ja kituutettuani sitä ennen karkkeja kaivaten jokaisen hemmetin päivän.
En osaa kääntää aivojani toiseen asentoon, en jaksa enkä halua aina ajatella kypsästi ja rakentavasti.
Voin suoraansanoen arvata tai itseasiassa tietää mitä sivustoa olet käynyt lukemassa...
VastaaPoistaNiin sanottujen hevosihmisten julmuus ja julkeus on netissä kyllä jotain sanoinkuvaamatonta, varsinkin jos sen voi tehdä anonyymisti niin sepäs sen parempaa!
Kuten kirjoititkin niin minusta jokaisen ratsastajan tulee tiedostaa oma vaikutuksensa hevoseen ja hevosta ei tulisi rasittaa liiallisella kuormalla. Jotkut ratsastajat ymmärtävät, jotkut eivät. That's it.
Toivon kuitenkin, että sinä saat pienessä päässäsi ratsastushaaveet muuttumaan rakentaviksi haaveiksi. Ja toivon myös, että löydät myös laihduttamisessa sellaisen tien joka ei koostu pelkästä kieltäymyksestä vaan myös ilosta ja onnistumisesta.
Ja tiedätkö, että on mahdollista, että sitten kun se tie löytyy, niin tuosta karkkien kaipaamisesta voi _oikeasti_ päästä eroon. Ihan oikeasti voi! Se on mahdollista, tie sinne ei vain ole helpoin mahdollinen, mutta itse olen ainakin pitänyt sitä kannattavana tienä.
Mikään sisäinen pakko ei pakota syömään herkkuja, tupakoimaan tai tekemään mitään muutakaan. Minä itse voin päättää mitä teen! Päättämisen vapaus on ihanaa, vielä ihanampaa kuin laihtuminen.
Toivon Sinulle myös tätä samaa, jotta joskus voit vielä ratsastaa ruskametsässä ehkäpä sillä omalla hevosellasi :)
Minä olen hyvin vahvasti vältellyt noiden ketjujen lukemista. Mielestäni jotain satunnaista kg-rajaa tärkeämpää on se, kuinka ihminen itsensä kantaa. Kyllä varmasti hevoselle mukavampi on ratsastustaitoinen hieman ylipainoinen ratsastaja kuin osaamaton, joka tuntuu lentävän mihin suuntaan hyvänsä milloin tahansa.
VastaaPoistaLisäksi tulisi kenties katsoa mitä sen hevosen kanssa tehdään. Ei hevonen mene siitä rikki, jos LÄSKI käy sen kanssa maastossa tai pyörii kentällä. Todennäköisesti hyvin paljon epämukampaa hevoselle on, jos normaalipainoinen osaamaton ratsastaja hyppää esteitä ja tippuu joka alastulolla hevosen selkään kuin kasa kiviä?
Itse olen kyllä tehnyt päätöksen, että en juurikaan ratsasta hevosellani ennen kuin olen laihtunut. Minä olen painava ja hevoseni pienikokoinen, joten sille tuskin olisi mukavaa jatkuvasti kanniskella minua selässään. Mutta satunnaisista maastolenkeistä se tuskin pistää pahakseen. Onneksi otus on ex-ravuri, joten kärrynpyörät kuluvat sitäkin enemmän. :)
Tsemppiä sinulle, ei kannata lukea ht.netin ketjuja (tai ainakaan ottaa niitä henkilökohtaisesti, nimim. terveisin maailman huonoin hevosenomistaja), ja vielä jonain päivänä sullakin on se oma heppa, ja kenelläkään ei ole siihen mitään sanottavaa!
Kiitos taas kannustavista kommenteista! Mielialani on jo parempi, pitäisi tajuta varsinkin valmiiksi väsyneenä ja omaan painonhallintaansa ärsyyntyneenä vältellä tiettyjä nettisivustoja.
VastaaPoista