On yksi (ei kylläkään syömiseen, mutta elämään yleensä liittyvä) asia, jonka suhteen olen ihme kyllä onnistunut ainakin jossain määrin muuttamaan toimintatapaani.
Minulla on taipumusta olla kauhea asioiden vatvoja. Esimerkiksi yhdessä vaiheessa haaveilin, että pyrkisin yliopistoon opiskelemaan. No, mistä minä lähdin liikkeelle pohdinnoissani? Tietenkin siitä, löytäisinkö asuntoa tuosta opiskelukaupungista. Riittäisivätkö rahat? Pystyisinkö pitämään auton? Osaisinko lukea paksuja, englanninkielisiä tenttikirjoja (todennäköisesti en)? Löytäisinkö töitä ko. ammatissa? Jossain vaiheessa sitten juttelin työkaverin kanssa, jolla paljastui olevan vastaavanlaisia suunnitelmia. Hän oli jopa hakenut kouluun ja menossa pääsykokeisiin. Kyselin, miten hän aikoo järjestää käytännön asiat - hänellä oli mm. lapsia ja talo, jotka voivat varmaankin tuoda haasteita opiskeluun. "En ole miettinyt sitä vielä," hän vastasi. "Mietin sitä sitten, jos pääsen sisään. Kyllä ne asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja turhaahan sitä vielä on pohtia, en edes tiedä miten pääsykokeissa käy."
Jos siis suunnittelen esimerkiksi jonkinlaista elämänmuutosta, pyrin selvittämään kaikki mahdolliset käytännön asiat (myös sellaiset, joita ei ole siinä vaiheessa edes mahdollista selvittää) etukäteen, koska en kestä minkäänlaista epävarmuutta.Yleensä jo ensimmäinen askel jää tästä syystä ottamatta, koska en pysty ennakoimaan niitä miljoonaa muuta askelta sen jälkeen. Olen vähän huono tekemään hyppyjä tuntemattomaan.
Mutta nyt olen yllättänyt itseni tässä suhteessa kahteen kertaan lyhyen ajan sisällä.
Ensin oli työpaikanvaihto. Haaveilin toisenlaisesta työstä, mutta vatvoin monia käytännön asioita (riittäisivätkö rahat päivätyössä, miten sopeutuisin uuteen työyhteisöön, miten pystyisin lähtemään vanhasta tutusta työyhteisöstä ja niin edelleen). Sitten päätin, että kysäisen ihan vain teoreettisessa mielessä esimieheltäni, millaisia mahdollisuuksia työyksikön vaihtoon olisi lähitulevaisuudessa. Mahdollisuus tarjoutuikin yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa olin kaikista uusista haasteista niin innoissani, että kaikki käytännön asiat joiden olin ajatellut olevan kynnyskysymyksiä, tuntuivatkin äkkiä ihan mahdollisilta ylittää.
Toinen asia oli aivan uskomaton sattumien summa.
Olen haaveillut eräästä lisätutkinnosta jo pidemmän aikaa. Tämä tutkinto suoritetaan työn ohella, ja se vaatii muutaman vuoden opiskelua ja sinne hakemiseen on tietyt pätevyyskriteerit. Vaihdettuani työyksikköä, tulin jutelleeksi asiasta työkaverin kanssa, joka on juuri suorittanut tämän kyseisen tutkinnon.
"Ne ovat aloittamassa juuri seuraavan nelivuotisen koulutusohjelman, hae sinne!" hän innosti minua.
"Mutta sinnehän on hakuaika jo päättynyt," minä vastasin. "Enkä minä olen varma, riittääkö pätevyyteni, AMK-tason tutkinnon suorittaneiltahan vaaditaan lisäopintoja. Enkä tiedä, saisiko työnantajalta rahoitusta, se kouluhan on todella kallis."
Työkaverini sattui tietämään, että koulutusohjelmaan oli ollut melko vähän hakijoita, ja kannusti minua kysymään koulutuksen järjestäjältä, ottaisivatko he vielä hakemukseni vastaan.
Mietin asiaa viikonlopun yli, ja aloin vähän innostua. Maanantaina päätin, että laitan koulutuksen järjestäjälle sähköpostia, luonteeni vastaisesti sain itselleni tolkutettua, että on turha miettiä kaikkia miljoonaa pikkuasiaa ennen kuin ylipäätään kysyn, onko kouluun mahdollista vielä hakea. Vastaus tuli nopeasti, he ottavat vielä mielellään hakemukseni vastaan, sillä muitakaan hakeneita ei ole vielä haastateltu. Ja siitä se pyörä sitten lähti pyörimään. Yksi toisensa jälkeen jokainen muukin pohtimani asia ratkesi minun edukseni. Pätevyyteni riittää. Työnantaja suhtautui ihme kyllä rahoituspuoleen (13 000 euroa!) myönteisesti.
Joten turhaa olisi ollut vatvoa etukäteen. Askel kerrallaan. Seuraava askel on valintahaastattelu ensi viikolla.
Olen aika innoissani.
(Keksiköhän kukaan, mikä lisätutkinto minulla on tähtäimessä? Psykiatrian alaa tunteva saattaisi sen kertomieni asioiden perusteella päätelläkin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti