Aika jännää, se ahdistuneisuus jota kuvasin pari tekstiä sitten, loppui suunnilleen yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Luulen, että se on jollain tavalla hormonaalista, sillä tuo omituisten pelkojen ja huonommuudentunteiden kausi huipentui pariin itkuherkkään päivään ennen kuukautisia (jotka olivat pahasti myöhässä, joten PMS-oireetkin kai pitkittyivät), jolloin itkeä tillitin mm. julkisesti monenkin koiraharrastajan nähden ollessani uhmaikäisen piskini kanssa tottisleirillä. Viimeisenä iltana ennen menkkojen alkua tapahtui jotain todella outoa, sain nimittäin yksin kotona ollessani jonkinlaisen paniikkikohtauksen. Minulle ei ole koskaan ennen tapahtunut mitään sellaista, mutta nyt tiedän ihan tasan tarkkaan mitä paniikkihäiriöpotilaat tarkoittavat sanoessaan, että kohtauksen aikana pelkää kuolevansa. Minusta tuntui kuin olisin menettänyt kokonaan otteen tähän maailmaan ja siirtynyt jonkinlaiseen utuiseen rinnakkaistodellisuuteen, kuulin vain oman sydämeni sykkeen ja pelkäsin etten jostain syystä enää pystyisi hengittämään. Ei sitä kestänyt kuin viitisentoista minuuttia, ja sen jälkeen rauhoituin ja menin nukkumaan. Eikä ainakaan tähän mennessä mitään vastaavaa ole tapahtunut uudestaan, mutta tuo jäi vähän mietityttämään. Voikohan se olla pitkälti hormonaalista ja PMS-oireisiin liittyvää? Ei olisi kauhean kivaa seota nyt, kun olen vaihtanut työpaikkaa ja kaikkea ja elämässä on uusia haasteita ja stressiä.
Heti kun kuukautiset alkoivat, tunsin olevani taas oma itseni, ihan kuin jokin kupla olisi puhjennut. Pari viikkoa meni aika tasaisesti, uusi työ on pitänyt mielen vireänä ja arkielämä on sujunut ihan normaalisti. Tosin minulla on koko ajan ollut sellainen olo, etten uskalla alkaa ajattelemaan mitään kovin syvällisesti, etteivät "oireet" palaisi. Nyt puolestaan huomaan, että alan taas pyörittelemään epärealistisia huolenaiheita. Esimerkki: seinänaapurini asunto on ollut pitkään myynnissä, ja mietin tänään ihan vakavissani, että johtuukohan se minusta ettei hän saa asuntoaan myytyä. Jos asunnonkatsojat näkevät, etten ole kovin tunnollinen pihahommien suhteen, ja ajattelevat etteivät halua ostaa asuntoa näin huolimattoman naapurin vierestä? Jos minun takapihalleni pystyttämä koira-aita on liian ruma? On ihan helvetin rasittavaa pyöritellä tällaisia ajatuksia päivästä toiseen! Nyt on kai suunnilleen kierron puoliväli, joten jos teoriani PMS-oireista tämän skitsoilun aiheuttajana on oikea, sekin sopisi kuvaan.
Normaalisti olen kaikkine melankoliakausineni ja huonommuudentunteinenikin tuntenut olevani oma itseni. Olen ollut yliherkkä, murehtimaan taipuvainen, omiin maailmoihini herkästi vaipuva, vatvomiseen ja suoranaiseen hysteriaankin taipuvainen, pessimistinen ja huonoitsetuntoinen suunnilleen syntymästäni saakka, ja osaan elää sen kanssa. Sen sijaan viime aikoina kokemani ahdistus on ollut jollain tapaa täysin vierasta, sellaista kuin se ei tavallaan kuuluisi minuun, minun persoonaani ja "normaaleihin" piirteisiini. Toisaalta en myöskään usko tai halua uskoa, että olisin oikeasti tulossa hulluksi.
Jospa tämä sitten on hormonaalista. Ne kilpirauhasarvotkin ovat vielä tsekkaamatta. Haluan uskoa, että tämä on jotain pohjimmiltaan ei-psykiatrista, ja jotain jonka voi saada hoidettua kuntoon.
Ei varmaan tarvitse edes erikseen mainita, että laihduttamista en ole ehtinyt juuri ollenkaan ajattelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti